Voimakas taitekohta rock-kulttuurissa osui vuoteen 1968. Jos edeltänyt vuosi muistetaan rauhasta, rakkaudesta ja kukkasista, olivat seuraavan vuoden teemat eri planeetalta.
Ajan kaoottisuus näkyi ja kuului varsinkin rock-kulttuurissa. Äänimaailma muuttui synkemmäksi ja raskaammaksi. Tekstien optimistisuus vaihtui ilmestyskirjamaisiin näkyihin.
Rock-musiikille 1960-luku oli kuin painekattila, jossa kaikki vaikutti kaikkeen. Rock oli vuosikymmenen lopulla valovuosien päässä aiemmasta äänimaailmasta.
Kymmenessä vuodessa oli rock niin musiikkina kuin viihdeteollisuuden lajina noussut lopullisesti esille.
Muutoksen keskelle The Rolling Stones esitti tunnusmusiikin, Jumpin´ Jack Flashin. Kevään 1968 aikana äänitetty laulu ylitti hurjimmatkin sille asetetut odotukset ja nousi suoraan Englannin listaykköseksi.
Kuten kaikkien rock-klassikoiden kohdalla niin myös tällä kertaa oli kysymys tutusta reseptistä: oikea aika, oikea paikka ja paljon onnea.
Edellisen vuoden suuri huumeoikeudenkäynti oli tehnyt Mick Jaggerista ja Keith Richardsista konservatiivisen brittiyhteiskunnan moraalisten perusarvojen tunnetuimpia uhkaajia. Yhtyeen jäsenten lausunnot homoseksuaalien oikeuksien ja abortin puolesta lisäsivät heidän uskottavuuttaan, kun protestoivat nuorisojoukot etsivät puhemiehiä vastakulttuurille.
Rollarit raportoivat vuoden 1968 tapahtumista suoraan kappaleessa Street Fighting Man, mutta yleiseen tunnelmaan vastasi kuitenkin enemmän Jumpin´ Jack Flash. Kuulija saattoi ainakin hetken kuvitella, että musiikin avulla voisi muuttaa maailmaa.
Musiikillisesti Jumpin´ Jack Flash toteutti rockin menestyslevyjen kultaista sääntöä: yksinkertainen on kaunista.
Usein suurten rockkappaleiden nerokkuus piilee siinä, kuinka vanhoista raaka-aineista pystytään yllättävin yhdistelmin luomaan jotain, mikä kuulostaa tuoreelta, vaikka ei sitä pohjimmiltaan olekaan.
Tästä Jumpin´ Jack Flash on mitä parhain esimerkki.
Kappaleen pelkistetty äänitys oli tarkoin harkittua paluuta yksinkertaisuuteen. Vaikka 40 vuoden takainen studioteknologia edustaa nykypäivän näkökulmasta kivikautta, kehittyi se jo tuolloin suurin harppauksin.
Oman aikansa studiovallankumous tapahtui, kun nelikanavaiset äänityspöydät yleistyivät.
Levyn omalaatuinen kitarasoundi syntyi, kun Richards soitti akustista Gibson Hummingbird -kitaraa pienen kasettinauhurin kautta. Luonnollista akustisen kitaran ääntä saatiin muutettua särisevämmäksi yliäänittämällä sitä.
Jumpin´ Jack Flashissä 1968 ilmapiiri oli saanut oman tunnussävelen. Se oli tulivoimaista taustamusiikkia kyynelkaasun täyttämille kaduille, joilla tanssimisen asemesta nyt käytiin urbaania sissisotaa.
Kirjoittaja on historiaan ja
populaarikulttuuriin erikoistunut vapaa toimittaja.