Se oli jumalan teatteri. Tosin sillä ei ollut mitään tekemistä sen paremmin Jumalan kuin teatterinkaan kanssa.
Se koostui näyttelijäopiskelijoista, jotka hyökkäsivät tammikuisena päivänä vuonna 1987 Oulun kaupunginteatterin lavalta yleisön kimppuun: ruiskuttivat jauhesammuttimen jauhetta, heittivät kakkaa ja kananmunia ihmisten päälle.
Voi olla, että heillä oli joku sanoma, niin kuin teatteriesityksissä joskus tapaa olla, mutta sitä tuskin kukaan muistaa enää. Teko muistetaan. Eikä sitäkään erityisen ylevänä.
Joka tapauksessa nämä oman aikansa julkikipeät jättivät nimensä historiankirjoihin. Kun puhutaan Oulun teatterista, joku aina muistaa muistuttaa, että siellähän se kakka kerran lensi.
Jumalan teatterin ajoista elo Oulun kaupunginteatterissa on – etten sanoisi – hieman rauhoittunut. Onneksi se kokeilu kuoli lähtöruutuun, omaan mahdottomuuteensa.
Teatteri tarvitsee ravistelua aika ajoin, vaikkei nyt ihan tuossa mitassa. Muuten on vaara, että se laitostuu ja muuttuu vain asiaa harrastavan kulttuurieliitin rituaalipyhätöksi.
Vaara tähän on suuri, jos yhteiskunnan rahaa virtaa tasaiseen tahtiin siitä huolimatta, kiinnostaako teatteri ketään vai ei.
Onnettomuus, mutta samalla myös onni on siinä, ettei raha-automaatti ole pohjaton. Tämä pakottaa teatteria ravisuttamaan itse itseään ja kysymään toistamiseen, mikä on sen rooli tässä ja nyt.
Oulun kaupunginteatteri elää nyt hetkeä, jolloin siltä odotetaan uutta tulemista. Alkuvuonna hallinto yhtiöitettiin ja taloon palkattiin uusi johtajapari: Mikko Kouki taiteelliseksi johtajaksi ja Arto Valkama toimitusjohtajaksi. Puitteet uuden luomiselle ovatkin mitä otollisimmat.
Teatterin tekeminen on pitkä prosessi, joten tuloksia ei synny hetkessä, vaan ne satavat laariin pikku hiljaa, esitys kerrallaan.
Uuden johdon ensimmäiset hedelmät tarjoiltiin viikonvaihteessa.
Lähtökohta oli haastava: näyttämölle tuotiin kahden pohjoissuomalaistaustaisen nuoren naiskirjailijan teoksista tehdyt kantaesitykset.
Jos uusi johto olisi laskenut varman päälle, oltaisiin saatu nähdä taas viulunsoittajia katolla tai jotain muuta takuuvarmaa ja monesti koeteltua. Viulunsoittajia väheksymättä.
Mutta ei. Näyttämölle tuotiin Riikka Pulkkisen Raja ja Katja Ketun Kätilö. Kumpaakaan ei voi sanoa takuuvarmaksi euroimuriksi. Päinvastoin: molemmat sisältävät riskin.
Veto oli rohkea. Sen paremmin Raja kuin Kätilökään ei ole tarkoitettu niitä varten, jotka jättävät aivonsa narikkaan samalla kun heittävät sinne takkinsakin.
Näytelmät rikkovat monia rajoja ja haastavat katsojan aivonystyröitä.
Raja avaa tien jokaisen sisälle, kunkin omiin rajoihin. Yllättäen huomaa, että niitä on runsaslukuisesti.
Kätilö puolestaan viiltää sellaisiin historian haavoihin, joiden ei ole annettu aueta ja sen myötä myöskään parantua.
Enemmän kuin se, että nämä näytelmät ihastuttaisivat, ne koettelevat suvaitsevaisuuden rajoja, kansakunnan muistikykyä ja tarjoavat lukemattomia samaistumisen kohtia jokaisen elämään. Samaistuminen ei suinkaan tapahdu vain hyvässä, vaan myös siinä pahassa, joka niin helposti halutaan kätkeä ja unohtaa.
Uutuusnäytelmiin oli ladattu paljon. Ensivaikutelmalla kun on merkityksensä. Uutta johtoa puhutellaan näillä näytelmillä pitkään; ainakin siihen saakka, kun seuraavat hedelmät kyp-syvät.
Jos linja on tämä, lisää se odotuksia siihen, mitä tuleman pitää. Millä oululaisia tullaankaan vielä hemmottelemaan?
Teatteri on parhaimmillaan juuri tätä: se elää tiukasti ajassa, mutta samalla ajattomuudessa. Yksittäisten ihmisten kohtaloiden kautta kuvataan niin kansakunnan kuin yksilön elämää koko kauneudessaan ja rumuudessaan.
Kristian Smeds piirsi rohkein vedoin Kajaanin kaupunginteatterin kartalle menneinä vuosina. Avauksen perusteella samaa voi odottaa Koukilta ja Valkamalta.