Rockasennetta tuskin voi enää tämän ytimekkäämmin paketoida: Lemmy Kilmister, 60, tervehtii käsi koholla yleisöä "We are Motörhead and we are rock and roll", ottaa tanakan haara-asennon, nakkaa päänsä takakenoon ja alkaa rapata bassoaan samalla yläviistoon hurjasti karjuen.
Qstockin, ja minkä tahansa festivaalin, kovaäänisimmän esiintyjän Motörheadin olemus kiteytyy juuri Lemmyn kivitalon kokoisen karisman ympärille. Sir Mick Jagger on kova poika jumppaamaan ja Claptonin viihdeblues nostaa tunnelman kattoon turboahdetuissa katumaastureissa mutta Lemmy on rockin tervaskannoista autenttisin, karhein ja pahanhajuisin.
Mikä ei merkitse sitä, ettei Motörheadia olisi hauskempi katsella kuin kuunnella. Vivahteet ja sointivaihtelut suosiolla muille jättäneen kolmikon kappaleet poikkesivat toisistaan lähinnä vain nimeltään. No, ehkä No Classissa oli tavanomaista riskimpää imua ja R.A.M.O.N.E.S. soi kunnioittamansa yhtyeen mukaisena täsmäiskuna. Just ´Cos You Got The Powerilla Lemmy varoitteli yleisöä ihraisista ja ahneista liikemiehistä.
Mikkey Dee osoittautui maineensa veroiseksi iskijäksi. Ei ehkä Lemmyn luonnehdinnan mukaisesti maailman parhaaksi rumpaliksi, mutta lujakätiseksi, taitavaksi ja svengaavaksi - sikäli kun Motörheadin sepelimurskainmetallissa on svengille sijaa. Jopa Sacrifice-kappaleen sekaan ujutettu rumpusoolo oli kiinnostavaa kuultavaa, mikä ei metallissa ole itsestään selvää.
Tyylikkäintä Lemmyn kelkassa pitkään kulkeneen kitaristi Phil Campbellin illassa oli hänen piponsa.