Rockin korkeat korot
Elämämme aikaa, jolloin eri taiteenaloilla mies- ja naissukupuolista on kirjoitettava vielä omat historiansa, jotta naiset pääsevät ylipäätään näkyville. Yleiset kertomukset kun ovat pääasiallisesti miesten historioita, vaikkei sitä koskaan otsikossa näillä sanoin ilmaistakaan.
Kun naissäveltäjistä kertova Moisalan ja Valkeilan Musiikin toinen sukupuoli ilmestyi vuonna 1994, musiikin naisrintamalla elettiin Suomessa voimakasta odotuksen aikaa. Samoihin aikoihin perustettiin Nainen ja musiikkiyhdistys, Namu, joka toimi muutaman vuoden hyvin aktiivisesti.
Suuri kupla ei kuitenkaan puhjennut. Näyttävää naisten yhteistä esiinmarssia ei ole tullut. Jotkut puhuvat jopa 1990-luvulla tapahtuneesta tilapäisestä ja ohi menneestä naisten näkyvyyden ja feministisen ajattelun lisääntymisestä.
Jos suurta aaltoa ei tullutkaan, niin meillä kuitenkin virtaavat monet ja vakaat pienet purot. Yksi niistä on rock-naisten aktiivinen toiminta.
Toimittaja Arja Aho ja muusikkotoimittaja Anne Taskinen eli Heinäsirkka organisoivat vuonna 2000 kolme naisrockareiden konserttia Helsinkiin ja Tampereelle. Samat tekijät valmistivat Neloselle kolmiosaisen tv-sarjan Rockin korkeat korot ja edelleen samaan projektiin kuuluu vuodenvaihteessa ilmestynyt suomalaisen naisrockin historia.
Historiikki rakentuu vuosikymmen-ajattelun pohjalle: vuosikymmenet 1950-luvulta 2000-luvulle saavat alkuun pienen luonnehdinnan, mitä rockissa tapahtui yleensä ja millaisia muoti-ilmiöitä rockiin liittyi. Sen jälkeen esitellään rocktaiteilijoita, joiden vaikutuksen painopiste on ollut kyseisenä aikana.
Teksti kirjassa on journalistista. Sieltä puutuu tutkijan analyyttinen katse, joka selittäisi asiat tyhjiksi. Yleiskatsauksissa ei myöskään juuri pohdita syitä ja seurauksia.
Kirjan ulkoasu on kauttaaltaan aikakauslehtimäinen. Ehkä ulkoasulla ja pinkki-lila -värityksellä halutaan ironisoida tiettyjä seikkoja rock-maailmassa.
Itse tekstissä puhuu lähes sata rockartistia ja yhtyettä. Teksti perustuu haastatteluihin ja suureksi osaksi suoriin lainauksiin. Voisi sanoa, että moniääninen. Mutta jotain yhteistä kertomuksista paljastuu.
Suomen rockissa on muutamia naisia, jotka ovat tehneet pitkän ja näyttävän uran kuten Maarit, Aija Puurtinen tai Jonna Tervomaa. Sitten on iso joukko sellaisia, joille rock on ollut elämänvaihe, ei ura. Pyrähdys maskuliiniseen maailmaan - ja sitten radio- ja tv-hommiin, Nokian insinööriksi tai joogiksi.
Maija Vilkkumaan pohtiessa miksi tyttöbändit eivät pysy kauaa kasassa hän selittää, "ettei tytöt ajattele bändiä niin helposti elämänsä urana. Esimerkiksi rumpalin urasta voi haaveilla, mutta usein ajatellaan, ettei se homma kuitenkaan ole mikään pysyvä juttu. Siksi tytöt suuntautuvat muille aloille."
RockAnssi eli Anneli Sistonen aloitti uransa 1950-60 -luvun vaihteessa rock´n rollilla, mutta perustettuaan oman naisorkesterinsa hän suuntautui jazziin. Sistosen pitkä ura on nyt rauhoittunut valtion taiteilijaeläkkeeseen. Hän tietää hyvin naisen perusongelman keikkaelämässä: naisen on näytettävä viehättävältä.
"Kun miehelle riittää yksi esiintymispuku, naisella pitää olla puvut kengät, meikit ja hiuslakat."
Nightwishin Tarja Turunen on luonut uraansa yhdistämällä metallimusiikkia ja oopperaa. Maritta Kuula ilmoittaa elättävänsä itsensä kirjoittamalla ja olevansa "kauhusta kankea pätkätyöläinen".
Liisa Ruuska taas on yhdistänyt rokin ja pedagogiikan. Hän toimii ala-asteen musiikkiluokan opettajana ja tuntee tyttöjen palon laittaa pystyyn Tiktak-tyylinen tyttöbändi.
"Kevyenmusiikinkulttuuri on vain ollut niin pitkään ja syvältä maskuliininen, mutta onneksi se alkaa nyt murtua."
Rokin korkeat korot vyöryttää lukijansa eteen kohteidensa näköisiä tarinoita. Tarinat ovat tuoreita, sillä elämänvaiheet rokissa jäivät monella lyhyiksi ja sen myötä suhteellisen näkymättömiksi.
Vai tunnemmeko Sirkka Keiskin, Tiitta Spoutin, Noitalinna Huraan, Big Berthan, Kitkerät Neitsyet tai Madetojan lukiosta maailmalle lähteneen Lullacryn Tanjan?
Korkeilla koroilla on käyttöä. Kerrankin.
