Rkp on valinnut puheenjohtajansa perinteisesti ilman julkisia taisteluja ja äänestyksiä. Astrid Thorsin Jan-Erik Enestamille heittämä taisteluhansikas piristää puolueen ilmettä.
Koska RKP on voittopuolisesti kielipuolue, se poikkeaa muista puolueista suuresti. Lempinimeltään ankdammenissa eli ankkalammessa ei ole ollut sivistynyttä käydä näyttäviä henkilö- tai linjataisteluja. RKP:n puoluekokouksetkin ovat tavanneet muistuttaa enemmänkin leppoisia kesäpäiviä.
Kesäpäiväperinteeseen on luvassa räväkkä muutos kesäkuun alkupuolella Pietarsaaressa pidettävässä puoluekokouksessa. Oli jo kyllin tavatonta, että europarlamentaarikko Astrid Thors haastoi istuvan puheenjohtajan Jan-Erik Enestamin, vieläpä informoimatta tätä etukäteen aikeistaan.
Yhtä ennenkuulumatonta on sekin, että ehdokkaat ottavat asiakysymyksissä siekailemattomasti yhteen kuten Kalevan tuoreet haastattelut (6.5. ja 19.5.) osoittavat.
Muiden johtajakilpaa käyvien puolueiden kamppailut ovat Rkp:hen verrattuna varovaisia ja värittömiä. Siinä missä Thors ja Enestam profiloituvat politiikan monissa avainkysymyksissä, SDP:n ja keskustan johtajakandidaatit välttelevät irtiottoja ja tuskin erottuvat toisistaan. RKP:n johtajavalinta ei ole painoarvoltaan isoisten luokkaa, mutta jännittävä ja mielenkiintoinen siitä tulee. Se on puolueen imagolle vain hyväksi.
RKP:n kannatus on pysynyt vaaleista vaaleihin kutakuinkin ennallaan, noin viidessä prosentissa. Kutakuinkin kolme neljäsosaa äänestysikäisistä suomenruotsalaisista tukee vaaleissa RKP:tä. Thorsin pelinavauksen taustalla oli se, että RKP menestyi normaalia huonommin vuoden 1999 kunnallisvaaleissa. Puoluejohtajan haastaminen tällaisella hetkellä on luontevaa ja demokraattista, vaikka asia tuli Enestamille ikävänä yllätyksenä.
Thors on tehnyt pesäeroa Enestamiin ja RKP:n perinteiseen pragmaattiseen linjaan hallituspohjakysymyksessä. Thors asettui vajaat vuosi ennen eduskuntavaaleja tukemaan punamultahallitusta. Enestam leimasi kannanoton suoralta kädeltä ”tyhmäksi”.
Kielipuolueena RKP:n elinehto on pysytellä hallituksessa hinnalla millä hyvänsä. Siinä RKP onkin onnistunut paremmin kuin hyvin. Toisin kuin muut puolueet, RKP pystyy huonosti kasvattamaan kannatustaan oppositiossa. Enestam iskikin silmänsä oikeaan paikkaan. Nykypolitiikassa mikään puolue ei sido itseään ennalta mihinkään hallitusvaihtoehtoon. Thorsin kannanotto saattoi olla henkilökohtaisesti aito, mutta taktisesti se oli huonosti harkittu.
Toinen ehdokkaita erottava kysymys on, tuleeko hallituspuolueen puoluejohtajan olla ministeri vai ei. Thors ei pidä sitä välttämättömänä; Enestam on toista mieltä. Muiden puolueiden kokemusten valossa hallituspuolueen puheenjohtajan pysyttely ministeristön ulkopuolella osoittautuu ennen pitkää kestämättömäksi järjestelyksi.
Lipposen kakkoshallituksen salkkujako oli katkera pettymys RKP:lle. Kestohallituspuolueella on ollut yleensä kaksi salkkua; määrä supistui tällä vaalikaudella puoleentoista vihreiden vaatimuksesta. Kaksi salkkua seuraavassa hallituksessa on hyvä tavoite, mutta ne pitää ansaita riittävällä kannatuksella vaaleissa. Yliedustus ei ole perusteltua.
RKP:lle on langennut ministeripaikkojen jaossa pitkään puolustusministerin salkku. Sitä ovat kantaneet Elisabeth Rehn, Ole Norrback ja Enestam. Takavuosina puolustusministerin virka ei ollut tärkeä, mutta Rehnin ansiosta se sai uutta hohtoa ja asiallisestikin salkun painoarvo on kasvanut.
RKP:n profiilille leimautuminen yhteen ministeriöön ei ole kuitenkaan pidemmän päälle hyväksi, semminkin kun Enestam on leimautunut yhdeksi hallituksen Nato-mielisimmistä ministereistä. Nato-jäsenyyden suosio mielipidemittauksissa on valahtanut runsaaseen kymmeneen prosenttiin. Puolueen kannattajakunnan etujenkaan kannalta puolustusasiat eivät ole ykköskysymys.
Puoluejohtajan valinta näyttää olevan aidosti puoluekokousväen käsissä. Tilanne on RKP:ssä uusi. Puolueen mielenkiintoarvolle se tekee hyvää, tulipa kumpi tahansa valituksi.