Syksyn kunnallisvaaleissa valitut uuden Oulun kaupunginvaltuutetut saivat heti työnsä aluksi kokea, mitä on työskennellä suuren kaupungin korkeimmassa päättävässä elimessä, kaupunginvaltuustossa.
Jos joku kuvitteli, että valta on nyt hyppysissä, hän erehtyi. Tätä kuvastaa hyvin se, että valtuuston budjettikokouksessa käytettiin yhdeksän tuntia yli 80 muutos- ja lisäysesityksen tehtailuun, mutta juuri mikään ei muuttunut.
Turhautuminen tähän poiki valtuustoaloitteen, jossa vaaditaan valtuutetuille lisää vaikutusvaltaa talousarvion valmistelussa ja lopullisessa päätöksenteossa.
Oulun budjetin käsittely ei poikkea paljon siitä, miten se tehdään muualla. Budjetin valmistelu alkaa jo keväällä ja siinä vaiheessa kun se tuodaan valtuustoon hyväksyttäväksi ollaan pitkälti ota tai jätä -tilanteessa.
Asiat puidaan syksyn aikana virkamiesten ja luottamusmiesjohtajien kesken niin valmiiksi, ettei siinä jää rivivaltuutetulle muuta roolia kuin seurata tarkkaan kirjoitettua käsikirjoitusta.
Keskeisessä osassa budjetin valmistelussa ovat kaupunginhallituksen jäsenet ja valtuuston poliittisten ryhmien johtajat. Poliittiset ryhmät edellyttävät myös niihin kuuluvilta valtuutetuilta kuria, tukea ryhmien johtajien kesken tehdylle sovulle.
Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että valtuutetut ja etenkin uudet valtuutetut kokevat joutuvansa kumileimasimen osaan ja tuntevat turhautumista.
Järjestelmän toimivuuden kannalta on välttämätöntä, että asioista yritetään sopia mahdollisimman pitkälle. Jos jokainen valtuutettu tulee budjettikokoukseen omine hyvine ehdotuksineen, kokonaisuutta ei kyetä millään pitämään kasassa. Hyviä ehdotuksia on tunnetusti vaikea vastustaa, kun ne esitetään julkisessa tilaisuudessa, jollainen valtuuston kokous on. Yleensähän esitykset tähtäävät menojen lisäyksiin, harvemmin vähennyksiin.
Ajauduttaisiin melkoiseen sekasortoon, jos isoista asioista ei kyettäisi sopimaan etukäteen ryhmien kesken.
Demokratian kannalta on kuitenkin tärkeää, että kansan vaaleilla valitsemat valtuutetut kokevat voivansa vaikuttaa asioihin. Tämä velvoittaa kehittämään päätöksentekoa sellaiseksi, että valtuutetut saavat sanoa sanottavansa suurten asioiden valmistelun aikana ja voivat sitä kautta kokea luottamustehtävän mielekkääksi.
Oululaisvaltuutetut eivät suinkaan ole ainoita, jotka tuntevat turhautuneisuutta päätöksentekojärjestelmää kohtaan. Samanlaisia väänteitä ilmenee myös eduskunnassa. Useat rivikansanedustajat ajattelevat yhtä lailla olevansa ulkopuolisia päätettäessä isoista asioista kuten valtion budjetista.
Päättäjiksi valittujen tunne vähäisestä vallasta liittyy edustuksellisen demokratian olemukseen. Siihen ei kuulu se, että kaikki päättävät kaikesta. Mikään ei kuitenkaan estä kehittämästä päätöksentekojärjestelmää sellaiseksi, että yhä useammat voivat osallistua asioiden käsittelyyn niiden eri vaiheissa.