Kallelle sota oli henkisesti lamauttava kokemus. Talvisodan syttymisen jälkeen aikaisemmin niin kunnianhimoiselta Kallelta loppuivat sekä luku- että kirjoitushalut. Hän itsekin totesi tulleensa sodan aikana apaattiseksi, pakottaneensa itsensä tyhmemmäksi kuin olikaan.
Kirjallisia taitojaan Päätalo piti yllä ainoastaan loruilemalla rakkaudesta lukuisille naispuolisille kirjeenvaihtotovereilleen. Vasta haavoittumisensa jälkeen 1941 Kalle sai sotasairaalassa takaisin lukuhalunsa. Kirjoitushalut palasivat kun hän joutui vartijaksi Siiranmäen vankileirille, jossa oli aikaa kirjoittaa.
Vankileirin vartijan pesti oli henkisesti herkälle miehelle raskas ja kirjoittaminen toimi Kallelle eräänlaisena purkautumistienä. Tosin ajan henkeen tietenkin kuului se, ettei sodasta saanut puhua kuin tiettyyn, yleisesti hyväksyttyyn sävyyn. Kallen kirjoitus on siinä mielessä hyvin tyypillinen aikansa tuotos.
Kertojan huomio kiinnittyy enemmän arjen yksityiskohtiin, kuin suuriin elämän ja kuoleman kysymyksiin. Kirjoitus ei ota kantaa ajan politiikkaan vaan kertoo tavallisen rivimiehen tavallisesta matkasta lomalta takaisin sijoituspaikkaan.
Kirjoituksessa kyllä näkyy miehen väsymys sotaan joka vain jatkuu ja jatkuu. Kuten Kalle jonkun toisen sotilaan suulla asian ilmaisee Iijoki-sarjassa: "Olihan tämä reissu! Kun lähettiin Kuusamosta Kiestinkiä kohti juhannuskesällä -4, syötettiin semmosta ropakantaa, että palataan reissulta heinäntekkoon. Ja kulahti kolme ja puoli vuotta."
Ilman kirjoitusharrastustaan Kalle olisi varmaankin torjunut pitkästymistään asemasodan aikana jollain muilla keinoilla, kuten tekemällä puhdekäsitöitä. Sotilaan tärkein taito oli, kuten jääkärikapteeni Kaarna Tuntemattomassa sotilaassa miehiään ohjasti "opetelkaa odottelemaan, pojat".
Kirjoittajana Kalle ei ollut tässä vaiheessa vielä kukkaansa puhjennut. Mikä on tietenkin ymmärrettävää, sillä hänhän oli tässä vaiheessa vasta 23-vuotias poikanen. Hänen kielensä ei ole vielä saanut sitä hänen kirjoilleen niin omaleimaista koillismaalaista asuaan. Hän käyttää hieman harrastelijamaisin ottein kliseisiä kielikuvia kuten "hiljainen, jäytävä kaipuu".
Eikä lukija voi olla hymähtämättä Kallen isännän suuhun istuttamille voimasanoille: "Voihan turkanen sentään, nythän se myrkyn lykkäsi." Jotenkin tuntuu siltä, että mies, joka on istunut vahingossa Hyrynsalmelle menevän junan sijaan Helsinkiin menevään junaan, voisi tuntea tarvetta ilmaista pettymyksensä vähän vahvemmillakin sanoilla.