Puolan poliittinen tilanne on aiheuttanut huolestumista ja jopa levottomuutta. Puolan vaaleissa voitto meni vanhoillisille Kaczynskin kaksosille, joista Lech valittiin tasavallan presidentiksi. Jaroslaw on puolestaan Oikeus ja oikeudenmukaisuus -puolueen puheenjohtaja, joka johtaa uutta hallituskoalitiota. Sillä on tukenaan populistisia ja äärioikeistolaisia aineksia.
Presidentinvaalien ja parlamenttivaalien kampanjoiden aikana uuden valtablokin muodostavat tai sitä tukevat tahot esittivät EU:sta lähinnä epäileviä kannanottoja yltyen välillä suoranaiseen vihamielisyyteen unionia kohtaan samoin kuin muukalaisvihaa lietsoviin ylilyönteihin.
Kommunismin romahtamisen jälkeen poliitikot totuttivat ystävänsä aivan toisenlaiseen kielenkäyttöön ja jättivät ylilyönnit katolisten ja agraarimielisten ääriainesten yksinoikeudeksi.
Nykyisessä tilanteessa saattaa kuitenkin olla kysymys tulkintavirheestä. Vanhat demokratiat tietävät itsekin hyvin, että vaaleihin liittyvä vastakkainasettelu usein johtaa harkitsemattomuuksiin.
Ratkaisevia ovat viralliset puheenvuorot ja teot. Tässä suhteessa ei näyttäisi olevan mitään pelättävää. Vanhoillisen pääministeri Kazimierz Marcinkiewiczin vähemmistöhallituksella ei ole minkäänlaista aikomusta pyrkiä neuvottelemaan uusiksi maan EU-liittymissopimusta nyt kun Puolan jäsenyyden alkamisesta on kulunut vähän yli vuosi.
Emigrantti
ulkoministeriksi
Yksikään parlamentissa edustettuina olevista erilaisista oppositioryhmittymistä ei ole EU-vastainen. Jopa Andrzej Lepperin Itsepuolustus-puolue on hillinnyt vihamielisyyttään, sillä sen maaseudulla asuva äänestäjäkunta on alkanut hyötyä yhteisen maatalouspolitiikan vaikutuksista.
EU:n maatalouspolitiikan Puolalle tuoma hyöty onkin yksi syy siihen, että Varsova suhtautui hyvin viileästi Britannian ehdotuksiin EU:n budjetiksi vuosille 2007-2013 ja tuntee olevansa lähempänä Jacques Chiracin kuin Tony Blairin linjaa - ainakin siihen saakka, kun asetelmat taas muuttuvat.
Puola ei katso hyvällä myöskään heille suunnattaviin koheesiorahasto-osuuksiin suunniteltuja leikkauksia, mutta koska se itse asiassa ei kykene käyttämään kaikkia sille osoitettuja varoja, Britannian budjettisuunnitelmaan kuuluva kymmenen prosentin leikkaus ei vahingoita sitä taloudellisesti, vaikka onkin sille poliittisesti hankala asia.
Osoittaakseen suopeuttaan EU:ta kohtaan Puolan uudet vanhoilliset vallanpitäjät valitsivat ulkoministerikseen miehen, joka olisi sopinut pikemminkin johonkin keskustavasemmistolaiseen hallitukseen. Lyonissa vuonna 1942 juutalaiseen siirtolaisperheeseen syntynyt Stefan Meller, joka kommunismin romahtamisen jälkeen toimi maansa suurlähettiläänä Ranskassa, oli ehtinyt edustaa maataan Moskovassa kolmen vuoden ajan, kun Marcinkiewicz tarjosi hänelle Puolan diplomatian johtajan tehtäviä. Pääministerin kanssa käymänsä pitkän keskustelun aikana Meller vakuuttui siitä, että hänen nimittämisensä ei olisi pelkkä eurooppalainen alibi tosiasiassa nationalistista politiikkaa harjoittavalle hallitukselle.
1930-luvun
keskustelulle jatkoa
Se, että hallitukseen tuli myös joitakin henkilöitä, jotka vaalikampanjan aikana olivat toimineet asiantuntijatehtävissä vapaamielisen ehdokkaan riveissä, sai hänet lopulta suostumaan pääministerin tarjoukseen.
Stefan Meller on useita kieliä taitava älykkö, joka pyrkii sijoittamaan maansa nykyiset poliittiset voimasuhteet historiallisiin yhteyksiinsä, mihin hänen koulutuksensa tarjoaa hänelle hyvät edellytykset.
Kommunismi piti vuosikymmenien ajan ideologisen väittelyn Puolassa steriilinä.
1990-luvulla tapahtuneen käänteen jälkeen poliittisessa vuoropuhelussa on vähitellen löydetty uudelleen yhteys puolalaisessa yhteiskunnassa perinteisesti vaikuttaviin jakolinjoihin. Ensimmäisten kommunismin jälkeisten vuosien jossain määrin anarkistisen kuohunnan jälkeen keskustelu on tavallaan jatkunut siitä, mihin se pysähtyi 1930-luvulla. Se, että vanhoillisuus, nationalismi, klerikalismi ja populismi näyttävät olevan palaamassa, johtuu siitä, että Puolassa ideologinen kehitys kulkee eri tahdissa kuin läntisessä Euroopassa.
Tämä ei kuitenkaan estänyt sitä, että tällä hetkellä hieman taaksepäin katsova yhteiskunta kykeni 1970-80 -lukujen taitteessa synnyttämään Solidaarisuuden kaltaisen vapautusliikkeen, jolla puolestaan oli omat ristiriitaiset piirteensä.