Saan syliini kolme kiloa silkkaa tiivistettyä onnea, iloa ja rakkautta pakattuna synnytysosaston valkoiseen potkupukuun. Päivän vanhat siniset silmät katsovat omiini tarkkaavaisina. Sanat juuttuvat kurkkuun. Pieni ihme.
Veljenpoikani, ensimmäinen lajissaan.
Entä jos meilläkin olisi tällainen? Uusi ihminen, jonka kasvun ja oppimisen seuraaminen täyttäisi jokaisen päivän ihmetyksen hetkillä, joka opettaisi rakkaudesta ja vastuusta aivan uuden ulottuvuuden. Meistä tehty maailman ihanin vauva tekisi meistä perheen, maailman vahvimman tiimin.
Entä jos kotiin kutistuva maailma kaatuisikin päälle? Poissa olisi vapaus matkustaa miettimättä ja piipahtaa pikaisesti. Nukkua katkoitta kymmenen tuntia ja herätä hitaasti, antaa sumeilematta maailman pyöriä puolen neliön alalla minun oman napani ympärillä, shopata surutta. Riittäisikö aika ja energia ystäville, harrastuksille ja asioiden seuraamiseen? Osaisinko puhua enää muusta kuin vauvastani? Paisuisinko norsuksi, pysyvästi?
Entä jos meidän identiteettimme muuttuisikin äidiksi ja isäksi? Viimeinenkin takaportti loksahtaisi lukkoon, emme enää olisikaan kaksi vapaasti valitsevaa suurta minä itseä. Ovien paiskominen, kassien pakkaaminen ja sovintoon sulaminen muuttuisivat korkeintaan ilmaa puhdistaviksi symbolisiksi eleiksi. Riittäisikö rakkautta sen näyttämiseen myös toisillemme, kun leijonanosa kuuluisi kolmannelle? Tulisiko meistä tylsä tapa?
Entä jos kyllästyisin elämään ilman työtä, joka kyllästyttää, stressaa ja raivostuttaa, tarjoaa haasteita ja maailman parasta onnistumisen tunnetta? Tippuisinko kärryiltä, unohtuisinko kokonaan? Palaisinko täynnä uutta virtaa vai pihalla kuin lumiukko? Jaksaisinko, kun koti olisi työmaa ja työmaa sirkus?
Itsenäisyyden ja itsensä toteuttamisen tarpeen korostuminen on suurin syy siihen, etteivät naiset halua lapsia. Ainakaan vielä, tai ainakaan monta. Hyvänä kakkosena Perhebarometrin 2002 tilastossa tulevat työelämän vaatimukset, jotka eivät sovi yhteen perheen perustamisen kanssa. Samassa tutkimuksessa siteerattujen Hobcraftin ja Kiernanin (1995) mielestä ihmisillä on päässään idealisoitu, käsitteellinen malli, jossa heillä on koko hedelmällisen aikansa jokaisena hetkenä mahdollisuus päättää, haluavatko he vanhemmiksi vai eivät. Lapsettomaksi jääminen on harvoin tietoinen ratkaisu, yleensä se on vain seuraus useista peräkkäisistä ratkaisuista olla haluamatta lasta juuri nyt.
Kaikkein itsekkäin onkin ajatus siitä, että kysymys olisi vain minun valinnastani. Biologisesti otollisin aika lapsen saamiseen hurahti peruuttamattomasti ohi joskus silloin, kun keikuin työhulluuden partaalla saadakseni vakituisen työpaikan (sain kuin sainkin) ja tuskailin, olisiko Se Oikea taas yksi mies, jossa sitoutumispelko yhdistyi nautinnonhaluun (eipä ollut).
Kaikkein itsekkäin onkin ajatus siitä, että kysymys olisi vain minun valinnastani.
hanna.kuusiluoto@kaleva.fi