Rio ohoi oli Dingo-yhtyeen laulu 1980-luvulta, ja kohta sitä sopii taas hyräillä. Rio de Janeirolla menee lujaa.
Jalkapallon MM-kisat 2014, olympialaiset 2016. Ja jo noin kolmen viikon päästä jotakin, johon matkustaa arviolta 50 000 ihmistä ja johon Suomestakin ilmeisesti osallistuu pääministeri ja neljä ministeriä.
Kerrotaan, että kaupungin hotellit ovat täynnä ja tässä vaiheessa huoneet maksavat jo monta sataa euroa yöltä. Olivatpa sitten Copacabanalla tai Ipanemalla.
Tapahtuma on kutsumanimeltään Rio + 20 ja viralliselta nimeltään YK:n kestävän kehityksen huippukokous. Nimi viittaa alkuperäiseen Rion kokoukseen 1992.
Mitä siellä tapahtui, sen muistaa väkevästi ainakin silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen, joka vuosien mittaan on kovin usein viitannut ”Rion henkeen”.
Eikä suotta, sillä ne päivät olivat oikeasti poikkeuksellisia. Sen aisti nuorena toimittajanakin.
Kylmä sota oli silloin juuri päättynyt. Ilmassa oli kaikenlaista toiveikkuutta. Ensimmäistä kertaa ympäristö nousi kansainvälisen politiikan korkeimmalle asialistalle.
Riossa olivat silloin kaikki. George Bush vanhempi, vastentahtoisesti mutta kuitenkin. Fidel Castro, yhä voimansa tunnossa. Mauno Koivisto, skeptisenä. Maailmankylä oli läsnä, valtava määrä kansalaisjärjestöjä ensi kerran yhdessä koolla, ja turvatoimet olivat terrorismia edeltävältä ajalta.
Kokouspaikan koristeellisella pöydällä oli avoinna paksu kirja, biodiversiteettisopimus, johon olisi voinut sutaista nimensä liittokansleri Helmut Kohlin nimen alle.
Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtland oli silloin juuri lanseerannut kestävän kehityksen käsitteen maailmalle. Vajaat 20 vuotta myöhemmin hän oli yksi niistä, jotka Anders Behring Breivik halusi murhata. Sillä tavoin maailma sitten kehittyi.
Kestävä kehitys, ilmastosopimus, biodiversiteetti ynnä muuta. Riosta lähti paljon liikkeelle. Maalissa niitä ei ole näkynyt. On väärin sanoa, ettei oikein mikään toteutunut mitä toivottiin. Jälki on jäänyt mutta kaikki on mennyt kovin monimutkaiseksi.
Kun katsoo, mitä Riossa nyt tavoitellaan ja miltä tilanne näyttää, ei hääviltä näytä. Valmistelut ovat solmussa. Ongelmia aiheuttaa muun muassa sen määrittely, mikä on kestävän kehityksen ja vihreän talouden suhde.
Alkuperäinen tajuttava 20 sivun päätöslauselmaluonnos on eri maiden ja maaryhmien kommenttien jäljiltä muuttunut satojen sivujen sekamelskaksi, jota yritetään karsia neuvotteluissa. Niiden virallinen määritelmä näkyy olevan ”Informal-Informal” eli epävirallinen-epävirallinen.
Silloin kun mennään tuollaisilla termeillä eteenpäin, jotain on jo kovin vinossa. Jopa YK:n viralliset tiedotteet puhuvat pettymyksestä, turhautumisesta ja kurssilta karkaamisesta.
Jokin teksti varmaan kokoon saadaan. Muuten ei huippukokouksen pitämisessä paljon ideaa ole. Mutta nyt valtiot vetävät sinne ja tänne, eikä yleistä arvovaltaa ole YK:lla, eikä oikein kellään muullakaan. EU:ta ainakaan ei kukaan enää kuuntele.
Kaikkiko siis on menossa pieleen? Kannattaa katsoa isäntämaata vielä kerran. Alkuperäisen Rion kokouksen aikoihin 1990-luvun alussa Brasilian inflaatio oli pahimmillaan yli 2 000 prosenttia vuodessa.
Maan talous oli sekaisin ja yhteiskunta epätasa-arvoinen. Sitten se vaihtoi hyvään talouspolitiikkaan. Tuloksena 30 miljoonaa ihmistä on noussut köyhyydestä ja Brasiliasta itsestään on tullut esimerkkivaltio: vankka demokratia yhdistettynä yhä vahvempaan talouteen ja sosiaaliseen kehitykseen.
Moni eurooppalainen suuntaa nyt sinne etsimään työtä ja tulevaisuutta, kun vanha manner horjuu.
Mitään tällaista ei Riossa 20 vuotta sitten kukaan osannut ennustaa. On laadittu monia kansainvälisiä tavoitteita siitä, kuinka köyhyys tulisi poistaa.
Brasilian tapaus kertoo, kuinka sellaiset oikeasti voidaan viedä toteen. Siten, että maan oma poliittinen järjestelmä toimii ja että se kykenee valitsemaan vastuullisen ja taitavan johdon.