Varsinaiseen vaalipäivään on vielä viikko. Ennakkoääniä on jo annettu paljon, mutta yhtään ääntä ei ole vielä laskettu. Siitä huolimatta puhutaan jo, tosin vielä jossittelevaan sävyyn, seuraavan hallituksen muodostamisesta.
Valmistelevaa keskustelua on hyvä käydä, ettei hallitusneuvotteluihin lähdetä ihan tyhjästä. Silti vasta vaalitulos antaa osviittaa, millainen uudesta hallituksesta voi tulla.
Kiinnostavinta ääneen ajattelua on kuultu ennakkoon vahvimmalta pääministeriehdokkaalta Antti Rinteeltä (sd.) Uuden Suomen, Kauppalehden ja Talouselämän haastattelussa.
Rinteen suurin ongelma oli pitkään Rinne. Mielikuva kröhivästä, ei-niin-hyvin esiintyvästä demariäijästä näyttää alkaneen muuttua. Kalevan perjantaina julkaisemassa pääministerigallupissa Rinne oli noussut jne-sijoilta kakkoseksi.
Tulosta voi tulkita niin, että ajatukseen pääministeri Rinteestä on alettu tottua. Vaikea sairausjakso on voinut tuoda hänelle sympatiapisteitä.
Hallituksen muodostaminen on hankaloitunut vuodesta 2011 eli ensimmäisestä jytkystä lähtien. Sitä ennen suuria puolueita oli useimmiten kaksi jollei kolme, keskikokoisia ja pieniä paljon.
Nyt on mahdollista sekin, ettei yksikään puolue, ei edes SDP, saisi yli 20 prosentin kannatusta ja että suurimmat puolueet olisivat aiempaan verrattuina paljon pienempiä, jotkut jopa vain enemmän keskisuuria kuin suuria.
Rinteen ensimmäinen hallituspunkti oli haastattelussa se, että jos SDP olisi mukana hallitusneuvotteluissa ja hän pääministerinä, hallituksessa olisi parempi olla pienempi määrä puolueita, joilla pitäisi olla eduskunnassa reilusti yli sata paikkaa.
Juha Sipilän (kesk.) hallituksella oli aluksi takanaan kolme puoluetta ja 124 paikkaa. Enemmistö oli alussa riittävä. Sipilän rakentaman kolmen puolueen pohja mureni perussuomalaisten hajoamiseen ja hiutui olemattomiin sote-loikkausten takia.
Rinteen kaavailemat reilusti yli sata paikkaa voisi tarkoittaa, että demarit tarvitsisivat kumppaneikseen kolme muuta puoluetta. Hän lähti siitä, että joko kokoomus tai keskusta olisi niistä yksi.
Rinteen ja Sipilän hyväntahtoinen ja julkinen naljailu antaisi odottaa, että keskusta olisi hänelle mieluisampi kumppani. Hänen ilmeinen pyrkimyksensä on silti totta kai kilpailuttaa keskustaa ja kokoomusta keskenään. Samanlaista sähköjänispeliä kävi Sipilä neljä vuotta sitten kokoomuksen ja demarien välillä.
Rinne piti haastattelussa selvänä, että vihreät tulisi hallitukseen. Hän viittasi myös vasemmistoliiton puheenjohtajan Li Anderssonin Yle-haastatteluun, jossa tämä sanoi, että vasemmistoliitto voisi olla hallituksessa, jos kokoomus ei olisi pääministeripuolue. SDP ei mielellään jätä vasenta kylkeään auki, alttiiksi vasemmistoliitolle.
Ohjelmallisesti, esimerkiksi verokysymyksissä ja sotessa, keskusta olisi SDP:lle kokoomusta mieluisampi kumppani.
Mutkia voi tulla matkaan siitä, että jos keskusta saisi gallupien näyttämän surkean tuloksen, Sipilä saattaisi ottaa lähtöpassit ja keskusta jäädä omaehtoisesti oppositioon. Lisäksi on hyvä kysymys, lähtisikö keskusta tai kokoomus ylipäätään punavihreän akselin kumppaniksi, hallituksen voimasuhteissa vähemmistöön jääväksi.
Hallitusneuvottelujen, ja vaalien, suurin kysymysmerkki on perussuomalaiset. Muut puolueet ovat korostaneet arvopohja- ja ihmiskäsityseroja niiden ja perussuomalaisten välillä perusteeksi sille, että hallitusyhteistyö PS:n kanssa voisi olla vaikeaa jollei mahdotonta.
Oulun vaalitentissä viime maanantaina kuullun Sipilän ja perussuomalaisten Jussi Halla-ahon kovan yhteenoton jälkeen voi olla vaikea kuvitella, että ainakaan keskusta lähtisi PS:n kanssa samaan hallitukseen, ainakaan Sipilän johdolla.
Perussuomalaisten hallitusrooli on yhtä paljon kiinni puolueesta itsestään. Timo Soinin johtama puolue ei lähtenyt hallitukseen vuoden 2011 jytkyvaalien jälkeen. Toisella kerralla puolue sitten meni hallitukseen – ja hajosi.
Oppositiossa perussuomalaiset voisi kasvattaa suosiotaan ja tähdätä ykköspuolueeksi. Jos puolue taas menisi hallitukseen, se merkitsisi vastuun ottamista, riskiä kannatuksen laskusta ja testiä omien rivien yhtenäisyydelle.