Tehokkaaksi osoittautunutta nuorten rikossovittelujärjestelmää ei saa päästää hiipumaan. Se olisi lyhytnäköistä, epäoikeudenmukaista ja tulisi yhteiskunnalle kalliiksi.
Varsin vastaansanomattoman perustelun nuorten rikossovittelun puolesta saa yhteiskuntatieteiden tohtori Ossi Eskelisen sosiaali- ja terveysministeriölle tekemästä tutkimuksesta. Sen mukaan alle 15-vuotiaista lainrikkojista yli puolet lopetti lainvastaiset teot sovittelun jälkeen. Tutkimuksen mukaan enemmistö kaikista osapuolista hyötyi sovittelusta. Rikoksen tehneiden lasten vanhemmat pitivät myös tärkeänä, että lapsi saatiin ajoissa kiinni.
Sovitteluun ovat päätyneet lähinnä lievät pahoinpitelyt, ilkivaltatapaukset sekä omaisuusrikokset. Sopimus tekijän ja kärsineiden välillä syntyi saman tutkimuksen mukaan neljässä tapauksessa viidestä. Sovittelun kasvattaviin vaikutuksiin kuuluu se, että siinä rikoksen tekijä ja uhri ovat kasvokkain. Kuten eduskunnan torstaisessa seminaarissa todettiin, tekijä voi sovittelussa pyytää anteeksi ja selittää tekoaan. Kohde saattaa puolestaan saada vastauksen siihen, miksi juuri hän oli uhri.
Mahdollisimman laajan nuorisorikosten sovittelun luulisi olevan kiistattomasti kaikkien, myös yhteiskunnan, etujen mukaista. Toiminnan laajentamisella ei siksi uskoisi olevan suuria esteitä. Kehitys on kuitenkin ollut päinvastainen.
Rikos- ja riita-asioiden sovittelua tarjoavien kuntien määrä on laskenut, vaikka tarve ei ole pienentynyt. Kun tapauksia oli vuonna 1999 noin 4 500, niin vuoteen 2003 mennessä oli tuosta luvusta tultu alas kolmanneksella. Samassa suhteessa putosi myös sovittelijoiden määrä.
Kyse on rahasta. Tähän asti sovittelun järjestäminen on kuulunut kunnille. Kun monen kunnan taloustilanne on muutaman viime vuoden aikana selvästi heikentynyt, on sovitteluista luovuttu. Esimerkiksi Kainuun uusi kuntayhtymä ei ole rakentanut sovittelujärjestelmää ollenkaan.
Lyhyellä tähtäimellä sovittelun lopettamisella ehkä voidaankin säästää kuntien kuluja. Pitkällä tähtäimelle ja koko yhteiskunnan kannalta tilanne on varmasti toinen. Jos muutama sata euroa maksava sovittelu onnistuu edes silloin tällöin estämään pitkän rikoskierteen syntymisen, päästään jo huimiin säästöihin.
Konkreettisia laskelmiakin on tehty. Yhden sovittelutapauksen hoito maksaa keskimäärin vajaat 300 euroa, asian käsittely oikeudessa puolestaan noin tuhat euroa. Jo tämän perusteella näyttää siltä, että rikossovittelua pitäisi pikemminkin laajentaa kuin päästää se kuihtumaan.
Järjestelmän pelastamiseksi oikeusministeri Johannes Koskinen ja peruspalveluministeri Liisa Hyssälä esittävät sovittelun siirtämistä kunnilta valtiolle. Esitys vaikuttaa järkevältä ja oikeudenmukaiselta. Jos rikossovittelu jää kunnille, se oletettavasti hiipuu kuntien säästötoimien vuoksi edelleen. Jo nykyinen tilanne on epäoikeudenmukainen kansalaisten tasavertaisen kohtelun kannalta. Ei pitäisi olla niin, että jossakin päin maata edellytykset nuorten rikoskierteen torjumiseksi ovat olennaisesti heikommat kuin vauraimmissa kunnissa.
Sovittelun siirto valtiolle merkitsisi noin kuuden miljoonan euron kuluja vuodessa, eikä rahaa ole. Asiaa pitääkin arvioida hieman laajemmasta perspektiivistä. Panostukset sovitteluun todennäköisesti maksavat itsensä nopeasti takaisin.
Olennainen eettinen näkökohta on lisäksi se, että yhteiskunnan tulisi pitää nuorista aivan erityistä huolta. On myös paljon helpompaa ohjata kaidalle tielle nuori ihminen kuin yrittää nostaa jaloilleen laitosrangaistuskierteeseen ajautunut aikuinen.