Ruotsalainen rikoskirjailija Åsa Larsson puhuu nopeasti ja paljon, mutta kun hän alkaa piirtää kaaria dekkareiden ja Vanhan testamentin välillä muuttuu puhe suoranaiseksi saarnaksi.
Tämä ei ole ihme, sillä kahdessa ensimmäisessä kirjassaan Aurinkomyrsky (Solstorm 2003) ja Sudentaival (Det blod som spillts 2004) kirkot ja kirkonmiehet ovat seuranneet aitiopaikalta varsin verisiä tekoja.
Larssonin kolmannessa, syksyllä Ruotsissa ilmestyvässä dekkarissa Svart stig kirkko on väistynyt rikosnäyttämön paikalta, mutta silti uskonnollisuus ja ennen kaikkea vahva armon antamisen näkemys tulee vahvasti esille.
Saarnaamisensa tukena Åsa Larssonilla on ikioma ja "täysin epätieteellinen" teoria siitä, että maallistuneessa yhteiskunnassa uskoon ja uskomuksiin liittyviä pohdintoja hyvästä ja pahasta etsitään jumalanpalvelusten ja Raamatun sijasta rikoskirjoista.
"Ihmisille on tärkeää, että jossain on joku jumalhahmo tai rikoskomisario, joka näkee ja ymmärtää tekoja ja tekojen taustoja, puuttuu asioihin ja ennen kaikkea edustaa oikeudenmukaisuutta. Uskon, että tämä on yksi syy, että ihmiset lukevat niin paljon dekkareita", Larsson sanoo.
Murhaaja jumalan käden jatkeena
Larssonin näkemyksen mukaan dekkareissa vallitsee hyvin vanhatestamentillinen jumalakäsitys. Kirjojen jumalhahmo eli sankarikomisario käyttää oikeutta ja rankaisee.
Sen sijaan armo ei ole saanut jalansijaa dekkareissa, ja kirjailijakin alkoi miettiä, kuinka rikoskirjoissa jumalattomat voisivat päästä pälkähästä ja syntiset saada armon.
Larsson puhui näkemyksestään tuttavalleen, joka sanoi, että onhan toki dekkareita, joissa murhaaja ei joudu vastuuseen teoistaan.
"Näissä kirjoissa uhri osoittautuu vain paskiaiseksi, joka ansaitseekin tulla murhatuksi. Pohdimme onko näissä tapauksissa kyse armosta, vai onko murhaaja vain toiminut jumalan käden jatkeena - käyttänyt jumalalle kuuluvaa oikeutta."
"Mutta jos murhaaja on toiminut epäoikeudenmukaisesti, niin voiko kirjailija antaa murhaajan päästä pälkähästä", Larsson muistelee taannoista keskusteluaan.
Larsson ei ajatellut keskustelun jälkeen juurikaan asiaa, mutta yllättäen armonäkemys nousi esille hänen viimeisimmissä töissään.
"Kirjoittaessani Svart Stigiä ja novellia Bonnierin syksyllä ilmestyvään dekkarinovellikokoelmaan tajusin, että molemmissa murhaajalle annetaan armo eri tavoilla. Minua hymyilytti, kun tajusin kuinka kristilliset käsitykset voivat olla näin vahvoja", Larsson kertoo ja hörähtää nauruun pitkän teoretisoinnin jälkeen.
"Herranjestas, loppujen lopuksihan dekkareissa on kyse viihteestä!"
Lukemaan kasvatettu kiirunalainen
Kiirunassa varttuneelle Larssonille uskonto ei ollut lapsuudessa tärkeää, vaikka tornionjokilaaksolaiseen tyyliin Larssonin isovanhemmat olivat lestadiolaisia.
"Kun minä vartuin, niin isäni oli lähinnä ateisti ja äitinikin teki pesäeroa kirkkoon. Mutta kun tulin teini-ikäiseksi, niin liityin vapaakirkkoon ja uskonnosta tuli tärkeä osa elämääni."
"Oli aikoja, jolloin päätin alkaa nunnaksi ja jopa vierailin eräässä italialaisessa luostarissa - mutta eipä siitä tullut sitten mitään", Larsson naurahtaa.
Larssonin nyt jo eläkkeelle jääneelle kirjastonhoitajaisälle kaikkein pyhin asia olivat kirjat, joita perheen ainut tytärkin oppi lukemaan isän tiukalla opastuksella.
"Sain pienestä pitäen ostaa kirjoja, mutten koskaan mitään viisikoita, joita kaverini lukivat ja joista he puhuivat."
"Nyt eläkkeellä isänikin on hieman pehmentynyt. Hän on jopa alkanut lukea dekkareita, eikä pelkästään siksi, että minä kirjoitan niitä."
Isä-Larsson paitsi ohjasi valinnoissa myös lukemistavoissa, jotka meänkielisessä mummolassa olivat täysin erilaiset.
"Mummolassa luettiin kaikenlaista, arvostetusta kaunokirjallisuudesta kioskikirjallisuuteen. Siellä sai myös lukea kaikkialla. Vessassa, jopa ruokapöydässä, jota isäni ei koskaan sallinut kodissamme."
"Isäni kertoikin kauhutarinoita työpaikastaan Kiirunan kaupunginkirjastosta, jonne jätettiin kirjoja, joiden sivuilta pursusi ruoantähteitä. Hänelle kirjat olivat ja ovat esineitä, joita pitää kunnioittaa", sanoo Åsa Larsson.