Kesällä luin jälleen kerran pinon erilaisia dekkareita ja katsoin televisiosta kirjavaa joukkoa rikos- ja poliisisarjoja.
Eräänä harvinaisen aurinkoisena kesäkuun päivänä istuin pihakeinussa lukemassa väkivaltaisesta vasarasurmasta. Kaunis luonto ympärilläni, lintujen laulaessa puiden oksilla ja tuulen hyväillessä ihoa aloin pyörittää mielessäni usein esitettyä ajatusta, että ihmisen tarve eläytyä uhkaan ja vaaraan on suurin silloin, kun hänellä on käytännössä lokoisimmat olot.
Onhan havaittu, että sota-aikana, kun pommit putoilevat, miehiä ja naisia lähtee rintamalle ja kuolonviestit ovat arkipäivää, synkeät rikostarinat eivät puhuttele. Ihmiset kaipaavat kevyitä komedioita ja romanttisia melodraamoja.
Toinen kiinnostava tosiasia ovat rikostarinoiden muotivaihtelut, joilla on suorempi yhteys yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin muutoksiin kuin tosimaailman rikollisuuteen.
Eri aikoina dekkarit ovat heijastaneet selkeästi eri poliittisten laitojen kantoja. Historiasta löytyy militaristisia, rasistisia ja ahdasmielisiä salapoliisitarinoita, vaikka vakiintuneempi malli on viime aikoina ollut esittää rikostarinan kautta edistyksellistä kritiikkiä valtakoneistoa kohtaan.
Side vallitseviin rikostyyppeihin tai rikollisuuden yleisyyteen on sen sijaan löyhä.
Huumeiden välitys ja ihmiskauppa ovat ilmestyneet fiktioon siksi, että nämä rikollisuuden haarat ovat tosiasiassakin kasvaneet. Mutta useimpien muiden tosielämän rikosmallien ja niitä kuvaavien tarinoiden välillä ei ole yksi-yhteen suhdetta.
Terrorismi on harvinaista, mutta sen näkyvyys mediassa tekee siitä vetävän fiktion aiheen.
Sarjamurhaajien ja muiden psyykkisesti harhaisten tappajien määrä ja heidän tekojensa järjettömyys ja raakuus ei ole kasvanut sadan vuoden aikana, mutta heillä on nykyään mahtava yliedustus kirjoissa, sarjoissa ja elokuvissa muihin henkirikosten tekijöihin verrattuna.
Kuvitellut rikokset ovat muuttuneet koko ajan raa’emmiksi. Voisi pysähtyä miettimään, miksi.
Ilmiölle ei ole vastinetta todellisuudessa. Murhat, tapot ja väkivallanteot ovat aina olleet likipitäen yhtä yleisiä ja yhtä lieviä tai raakoja.
Ymmärrän ihmisen tarpeen saada jännitystä tasaiseen arkeensa eläytymällä toisenlaiseen maailmaan, mutta onko todella niin, että mitä turvallisempaa ja mukavampaa elämää elämämme, sitä kamalampia rikoksia ja rikoksentekijöitä tahdomme mielessämme kuvitella?
Toisaalta voi nimittäin panna merkille, miten median rikoksia käsittelevää mielikuvastoa – ei niinkään aitoa rikollisuutta – ovat muokanneet sellaiset suuret tekijät kuin tekninen kehitys, moraalikäsitysten ja sensuurin höltyminen ja tiedonvälityksen syrjäytyminen viihdyttämisen tieltä.
Näiden muutostekijöiden ansiosta yhden illan aikana voi kotikatsomossa seurata useampaa rikosprofiloijaa ihmettelemässä neron aivoilla varustetun tappajan hirviömäisiä tekoja ja muutamaa patologia kääntelemässä tunnistamattomaksi silvottua uhria sekä katsella lukuisia tarkkoja valokuvia alastomasta ihmisruumiista – yleensä naisen ruumiista, kuinka ollakaan – jolle on tehty hirveitä asioita.
Viihdekoneisto sanoo noudattavansa demokratian periaatteita. Ihmiset saavat sitä mitä haluavat. Tämä on karkea tapa selittää yleisön ja mielikuvien massatuottajien riippuvuussuhdetta.
Viihdemedian mielikuvat eivät ole objektiivisia. Ne vihjaavat jatkuvasti kasvavaan väkivaltaan ja raakuuteen. Todellisuudessa länsimaiset ihmiset ovat sota-aikoja lukuunottamatta tulleet herkemmiksi väkivallalle ja vastahakoisemmiksi käyttämään sitä.
Mutta jos se kuva maailmasta, joka meille tarjotaan, väittää toista, alamme ehkä lopulta uskoa siihen, emmekä omiin silmiimme. Emme välttämättä ryhdy selvittämään naapuririitaa kirveen kanssa, mutta väkivallan uhan tunne tekee meistä pikkuhiljaa lyhytpinnaisempia, epäluuloisempia ja suvaitsemattomampia.
Kirjoittaja on kirjailija ja kielen- ja kulttuurintutkija.