Venäjä on kiehtova maa. Tätä kuvaa hyvin kuopukseni tokaisu viime kesänä matkatessamme Kuolan niemimaalla: ”Miten on mahdollista, että näin lähellä meitä on näin erilaista?”
Hän ei tarkoittanut pelkästään niemimaan pohjoisosien puutonta tundraa, Hiipinätuntureiden uhkeita muotoja tai Kolin näkymiä muistuttavaa Vienanmerta.
Hänen huomionsa kiintyi ihmisten käden jälkeen: räjähtäneen näköisiin taloihin, syvillä montuilla miinoitettuihin maanteihin, kaivosjätteistä kasattuihin tuntureihin, teollisuuden pystyyn tappamiin metsiköihin, vuonojen rannoille jätettyihin laivan romuihin, talojen pihoilla ja kylien raittien varrella lepääviin autojen raatoihin ja renkaisiin, rikottuihin viinapulloihin, mahtipontisiin sotamuistomerkkeihin, paraatipaikoilla komeileviin Leninin patsaisiin...
Kuolan niemimaalla kulkiessa herää se tunne, että kun joku on oikein ruma, se alkaakin näyttää kauniilta.
Harmi vain, että monelta tämä jää kokematta, vaikka se on aivan tuossa vieressä. Tähän on yksi aika iso syy: viisumi.
Venäjälle ei mennä tuosta vain niin kuin Ruotsiin tai Norjaan. Matkaa on mahdoton tehdä hetken mielijohteesta tyyliin piipahdanpa Kantalahteen kahville ja ihailemaan Vienanmerta.
Rajamuodollisuudet ovat nykyään muodollisuuksia. Ne eivät häiritse enää.
Toista oli Neuvostoliiton aikana: jokaista kohdeltiin kuin rikoksesta epäiltyä. Tunne oli hieman samanlainen kuin tänään lentokenttien turvatarkastuksessa, jossa herkästi saattaa joutua avaamaan käsimatkalaukkunsa kaiken kansan tuijoteltavaksi ja antautua käsikopeloitavaksi.
Venäjälle matkustavalta kysytään sitkeyttä ennen matkaa siinä määrin, että monen usko loppuu siihen.
Periaatteessa Venäjän-viisumin hankinta on yksinkertaista: tarvitaan kutsu, viisumianomuskaavakkeen täyttö netissä, valokuva, todistus matkavakuutuksesta ja voimassa oleva passi. Tämä vain periaatteessa. Tapauksesta riippuen viisumin anomisesta voi muodostua melkoinen souvi.
Mitä kaikkia virallisia asiakirjoja ja todistuksia asian vaatimine leimoineen tarvitaan, selviää ensikertalaiselle usein vasta anomusta jätettäessä. Viisumianomuksen tekoa ei aina helpota, vaikka olisi käynyt maassa kuinka monesti, sillä määräykset saattavat muuttua milloin tahansa.
Viisumiasiakirjat toimitetaan Venäjän konsulaattiin. Se on ulkoistunut viisumien vastaanoton vastaanottokeskuksille. Niihin puolestaan on näiltä leveysasteilta kätevintä olla yhteydessä Venäjän-matkoihin perehtyneen matkatoimiston välityksellä.
Jokainen välikäsi lohkaisee oman siivunsa, ja hinta kohoaa satasen pintaan.
Jos se jotain lohduttaa: venäläiset eivät pääse tänne yhtään sen helpommalla eivätkä edes halvemmalla.
Hiljattain julkaistun tutkimuksen mukaan viisumivapaus kaksinkertaistaisi venäläismatkailijoiden määrän Suomessa ja toisi 12 000 uutta työpaikkaa.
Arviota on helppo uskoa. Jo nyt venäläiset tekevät tänne miljoonia matkoja vuodessa. Ei ole ihme, että matkat lisääntyisivät merkittävästi, jos viisumijarru poistettaisiin.
Ilo olisi molemminpuolinen. Vaikka Venäjän tiet ovat mitä ovat ja palvelukin monin paikoin mitä sattuu, viisumivapaus lisäisi kiinnostusta piipahtaa edes katsomassa, miltä itärajan toisella puolella näyttää.
Viisumia puolustellaan väittämällä, että sillä estetään rikollisten pääsy maahan. Tuo on kuvitelmaa. Todelliset, isot rikolliset häärivät aivan toisaalla, veroparatiiseissaan.
Ainoa, mihin viisumi puree: se nostaa tavallisen ihmisen rimaa matkustaa.
Venäjässä on kuitenkin sitä jotain, minkä vain siellä käymällä voi kokea ja vielä kaikin aistein.