Alussa oli suo, kuokka - ja Väinö Linna.
Suomalaiset mittaavat kaikkia sodan kuvauksia Väinö Linnan silmin, sanoo Kyösti Niemelä, yksi Kirjoituksia Väinö Linnasta -teoksen 13 kirjoittajasta.
Tottahan tämä. Linnaa (1920-1992) on enää mahdotonta käsitellä edes suurena suomalaisen kirjailijana. Hänestä on rakentunut monumentti, Suomi-kaanonin herra, joka saa rauhassa kuivua kansakunnan kaapin päällä.
Antti Arnkilin ja Olli Sinivaaran toimittama teos haluaa hämmentää itsestäänselvyyden tyventä. Kirja Väinö Linnasta on kirjakevään älyllinen pikkujättiläinen, joka laittelee lukijan pinttymiä uuteen uskoon.
Uusi sukupolvi tarttuu haasteeseen ja rupeaa kiskomaan Väinö Linnaa uudelle vuosituhannelle. Kirjoittajakaarti onnistuu hankkeessaan. Noinko se menikin, lukija parahtaa - että Koskelan Jussi olikin 1900-luvun historianfilosofian demiurgi?
Kirjan pääteesi löytyy esipuheesta: "Linnan kirjat eivät ole eheän suomalaisuuden monumentteja, vaan rikkonaisia kokonaisuuksia, ja vain rikkonainen voi olla modernille lukijalle käyttökelpoista."
Kirjoituskokoelma ei ole viileä ja tasa-asteinen akateeminen viritys, ja hyvä niin. Outi Nyytäjä heittää sekaan vapaasti assosioivaa lausekimaraa, Mikko Jalonen ja moni muu kokee kulkea hyväkäytöksisen esseen ja tutkielmankin formaatissa.
Janna Kantolan teksti "Eräs alaviite siihen mitä Pohjantähden henkilöhahmoista on kirjoitettu" parodioi akateemista esitystapaa oikein alleviivaamalla.
Tutkimuksen kannalta raskasta sarjaa edustavat Arnkilin Tuntemattoman uusluentaan pyrkivä "Tuntematon Kariluoto" ja Sinivaaran "Pohjantähti ja tragedia".
Sinivaara kutsuu Täällä Pohjantähden alla -teosta "1900-luvun romaaniksi" ja "eurooppalaiseksi romaaniksi". Hän haluaa irrottaa Linnan Pentinkulman raitilta historianfilosofian sfääreihin.
Linnan edustavuus ei Sinivaaralle ole myöskään pelkkää kansakunnan kirjurin edustavuutta. Linnan suuruuden salaisuus on historian ja tragedian ambivalenssi.
Linnan Pohjantähti sanoo, että suomalaisen historian loppusaldo on reilusti plussan puolella, mutta se ei oikeuta kaikkea sitä inhimillistä kärsimystä, jonka läpi päämäärätietoinen historia joutuu tallomaan.
Yritysvalmentajat ovat ottaneet Tuntemattoman sotilaan oppimateriaalikseen, Pauli Kettunen ja Kyösti Niemelä irvailevat.
Linnan sotilaiden jermuilu ei johda mihinkään, Niemelä sanoo, eikä hupaisa ironiakaan. Kaikki tämä on vain osa "peliä", tapa ottaa vastaan vallitseva ideologia ja toimia sen mukaan.
Miksi Väinö Linnan eurooppalaisuudesta ei ole kuultu paljoa? Tuntemattoman englanninnos vääristelee alkuteosta lähes ohjelmallisesti, Tapani Kilpeläinen kirjoittaa. "Väinö Linna on varastettu. Hänet pitää varastaa takaisin."
Mika Pöyhönen vertailee Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin Tuntematon-elokuvia toisiinsa hengästyttävällä vauhdilla, josta voisi noukkia ainekset tusinaan opinnäytteeseen. Pöyhöselle Laineen Tuntemattoman arvostus nousee epäilyttäviltä uusisänmaallisuuden ja ritualismin rintamalohkoilta. Mollbergin elokuvan ydin on vielä näkemättä.
Mollbergin Tuntemattomassa Karjala muuttuu vihdoin yleislänsimaiseksi Vietnamiksi ja sen sotilaista tulee "länsimaisen hengen viimeisiä tulenkantajia, toisen maailmansodan jälkeisen ajan orpolapsia".
Kirjoittajien innostus tarttuu, koska heidän menetelmänsä on ainoa oikea. Uudelleen lukeminen on eläväksi tekemistä, ja pienet ja vähän suuremmatkin tölväisyt kohti klassikkoa vain piristävät tätä elvyttämisen prosessia.
Vanhan koulun herrasmieskirjailija Jaakko Syrjä on vastikään julkaissut ystävästään lähikuvan Muistissa Väinö Linna (2004) ja näen, että Syrjän empaattinen muistelma ja tuore kirjoituskokoelma täydentävät toisiaan.
Klassikkojen kautta pääsee aina uuteen maailmaan, tekijäkaarti vakuuttaa. Tässä teille ihanasti rikkonainen Väinö Linna!