Maan rikkaat ovat jälleen löytyneet. Julkistettujen verotietojen perusteella palkoissa kovatuloisin oli Nokian entinen toimitusjohtaja Jorma Ollila. Pääomatulojen sarjassa voiton otti Per Hartwall.
Miesten suurin ero on siinä, että Ollila on elossa, Per Hartwall ei ole. Viimeksi mainitun kuolinpesään kilahti viime vuonna 159 miljoonaa euroa. Saavutus on kohtuullinen, kun ottaa huomioon, että Per Hartwall kuoli jo vuonna 1959. Perintö vain on jäänyt jakamatta ja siksi mies kummittelee edelleen verotilastoissa. Ilmeisesti perillisillä ei ole pikkurahasta pulaa.
Kuka vielä väittää, ettei Suomessa voi rikastua? Jos kuollut mies kykenee tienaamaan yrityskaupalla 150 milliä, ei sen pitäisi olla mahdotonta elossa olevallekaan.
Verotietojen julkistamisesta saa joka vuosi aikaan mukavan keskustelun kahvipöydissä. Huomattavan paljon tuntuu olevan niitä, jotka eivät ymmärrä julkistamista ollenkaan ja joiden mukaan palkat ja muut tulot nauttivat yksityisyyden suojaa.
Ainakin yhtä paljon on niitä, jotka kauhistelevat suuryritysten johtajien miljoona-ansioita ja jotka ihmettelevät, voiko seitsemän miljoonaa vuodessa tienaava henkilö olla yritykselleen 230 kertaa arvokkaampi kuin se joka tienaa 30 000 euroa vuodessa.
Jollei verotietojen julkistamisesta muuten pidä, niin ainakin saa mahdollisuuden nähdä, mistä maailmassa maksetaan. Ja monta kertaa joutuu huomaamaan, että kovin vähästä.
Esimerkiksi Arto Merisalo, Nova Groupin kuuluisa johtaja ja vaalirahoitussekoilun merkkihenkilö, löytyy ansiotulojen paremmuusjärjestyksen sijalta 38. Liksaa kilahti tilille 1,4 miljoonaa. Tuon hinnan saa, kun Suomessa suistaa konkurssiin firmansa sekä tyrkkää koko poliittisen järjestelmän uskottavuuskriisiin.
Oikeastaan meni halvalla.
Pelkästään tapaus Merisalo riittää perusteeksi verotietojen julkisuudelle. Hän nimittäin todistaa, että tässä maassa paha saa lopuksi palkkansa - eikä se ole koskaan vähemmän kuin miljoona euroa.
Todennäköisesti vieläkin kalliimmaksi kävisi kaikille, jos verotietoja ei julkistettaisi. Kohtuuttomuuden täytyy aina olla julkista.
Naiset ja nuoret loistavat poissaolollaan ansiotilastojen kärkipaikoilta. 1960-lukulaisiakin löytyy harvakseen, naisia täytyy ihan hakea, elleivät he sitten satu olemaan jo vuonna 1959 kuolleen ja edelleen rikastuvan Jaffa-keksijän perillisiä.
Rahamaailma on jo kepeimmän keski-iän ohittaneiden miesten maailma. Siinä suhteessa Suomi ei ole muuttunut sotien jälkeen miksikään. Nainen on hivuttautunut hiljakseen nyrkin ja hellan välistä tuohen syrjään kiinni, mutta matka on kesken.
Kyllä sekin päivä nähdään, kun johtajistossa on naisia enemmistö. Yliopistot ovat niin vahvasti naisistuneet, että sieltä purkautuva tiedollinen ylivoima näkyy aikanaan rekrytoinneissa. Miehet joutuvat lujille.
Ellei sitten käy niin, että johtajiston naisistuessa pörssiyhtiöiden johtotehtävät muuttuvat matalapalkka-alaksi. Vaara tosin on vähäinen.
Naisten euron on sanottu olevan 80 senttiä, koska naisvaltaisilla aloilla ei miesten dominoimassa maailmassa makseta kunnolla palkkaa. Väite ei ole ihan kestävä, koska poliisivoimissa ja sotaväessä maksetaan molemmissa heikonlaisesti, vaikka kummassakin miehet ovat enemmistönä.
Palkoista puhuessa pitäisi sukupuolen sijaan kiinnittää suurempi huomio ammattien arvostukseen ylipäätään. F1-kuljettaja voi saada kymmeniä miljoonia siitä, että kiertää muutaman kilometrin pituista rataa. Satoja ihmisiä työllistävän tehtaan johtaja saattaa joutua tyytymään sadanteen osaan tuosta ansiosta.
Suomessa jopa Mestis-tason virkaheitto kiekkoilija tienaa pari kertaa akateemisen loppututkinnon suorittaneen kirjastonhoitajan palkan. Loputtomiin voi kiistellä siitä, kummasta hommasta on yhteiskunnan menestystä ajatellen enemmän hyötyä.
Sirkushuvit näyttävät aina olevan hintansa väärti.
Pienituloiset eivät nouse otsikoihin, kun verotietoja julkistetaan. Se on väärin. Julkisuuden ei pitäisi koskea ainoastaan niitä, jotka keräävät miljoonia. Jos vielä ensi vuonnakin saa julkistaa verotietoja, täytyykin ottaa mukaan myös niitä pienituloisia suomalaisia, todellisia arjen sankareita, jotka venyttävät euronsa soikeaksi - ja selviävät.
Verotietojen julkistamisen yhteydessä pitäisi nimittäin ainakin yhtä paljon kauhistella suomalaista köyhyyttä kuin kauhistellaan suomalaista rikkautta. Sekin on väärin. Köyhyys ei ole rikos eikä suinkaan tarkoita elämässä epäonnistumista.
Sinä päivänä, kun suomalaiset tuloja tiiraillessaan kauhistelevat enimmäkseen pienipalkkaisia, maailma on jo muuttunut paremmaksi kaikille.