Suomi on yhä kansainvälisesti varsin pienten tuloerojen maa. Verotiedoissa huomio kiinnittyy siihen, kuinka Suomeen on syntymässä pieni todella rikkaiden luokka.
Vuosittaisia verotustietoja ei suotta kutsuta juorukalenteriksi. Tiedot muiden tuloista kiinnostavat kansalaisia vuodesta toiseen huomattavan paljon - ehkäpä vaikka siksi, että palkkojen suuruudesta ei yleensä ole juuri tapana puhella edes ystävien kesken.
Silkalla kateudellakin lienee osansa, sillä eivät tavallisten palkansaajien tulot ketään kiinnosta, vaan huomio kiinnittyy aina eniten tienanneisiin nimiin. Heidän tulonsa vaikuttavat yleensä tähtitieteellisiltä, vaikka ketään suomalaisia ei voi kansainvälisessä katsannossa pitää superrikkaana. Öljymiljardöörejä maasta ei löydy.
Ilmiö liittyy ehkä myös siihen, että Suomessa on vielä oppimista pärjäämisen hyväksymisessä. Kuitenkin esimerkiksi jonkun yrittäjän menestyksen pitäisi olla paikkakunnalla tyytyväisyyden, ei kateuden aihe, sillä yleensä yrittäjyydellä on luotu myös työpaikkoja. Tasapäisyyttä on maassa liikaakin.
Menestyminen ja myös rikastuminen on sallittava, mutta eriarvoisuuden selvä lisääntyminen on eri asia. Rikkaiden rikastuminen ja köyhien köyhtyminen samaan aikaan ei missään yhteiskunnassa ole terve merkki, ja kuitenkin juuri niin on monessa maassa tapahtunut. Venäjä, Viro ja Yhdysvallat ovat tästä hyviä esimerkkejä.
Kansainvälisessä vertailussa Suomi on Tilastokeskuksen aineistojen mukaan yhä keskimääräistä alhaisempien tuloerojen maa, mutta myös Suomessa tuloerot ovat kasvaneet viime vuodet. Kaikkein vauraimman väestönosan reaalitulot ovat nousseet prosentuaalisesti selvästi nopeammin kuin vähätuloisemman väestönosan. Koska kyse on prosentuaalisista muutoksista, se tarkoittaa euroissa mitaten jo hyvinkin merkittäviä summia.
Lisäksi rikkaimman kymmenyksen sisällä kaikkein ylin prosentti eli hyvin pieni rikkaimpien luokka vastaa suurimmasta osasta tästä kasvusta.
Samaan aikaan on havaittu, että viime vuosina keskituloisimpien määrä on vähentynyt, mutta sekä pieni- että suurituloisten määrät ovat Suomessa kasvaneet. Toisin sanoen yhteiskunnan molemmat ääripäät kasvavat, mikä suoraan tarkoittaa eriarvoisuuden lisääntymistä. Saman ilmiön voi nähdä katukuvassakin. Vauraan ja köyhän väestön asuinalueet ovat alkaneet eriytyä toisistaan, mikä Suomessa on tässä mitassa uusi, hämmentävä piirre.
Hyvin pienen väestönosan rikastuminen hyvin paljon ei tarkoita kansakunnan vaurastumista, vaan pikemminkin poikkeamista Suomen perinteisestä mallista. Toisaalta ongelma on siinä, että pärjäämistä kadehditaan liikaa ja toisaalta siinä, että hyvin pienen eliitin käytös voi näyttää silkalta ahneudelta. Palkansaajille on vaikea suositella malttia, jos samaan aikaan yritysjohtaja kuittaa täysin suhteettomilta vaikuttavia ansioita ja palkkioita työstään.
Mielenkiintoinen havainto tulotilastoissa on myös, että eniten veroja ja maksuja maksaa vuodessa 60 000 - 80 000 euroa ansaitseva hyvätuloinen keskiluokka. Sitä koettelee kireä ansiotuloverotus. Sen sijaan vielä paremmin ansaitsevilla lähes puolet tuloista on yleensä jo pääomatuloja, joiden verotus on kevyempää.
Nykyinen, liian iso ero pääoma- ja työtulojen verotuksessa on vakava ongelma osin siksi, että se aiheuttaa epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Keskiluokka kokee, ettei omalla työllä voi vaurastua, vaikka kuinka ponnistelisi, mutta samaan aikaan pääomatuloja nauttivat elävät entistä leveämmin keveämmän verotuksensa takia.