Nordean jne. hallitusten puheenjohtajalla Björn Wahlroosilla on tapana herätellä kansalaisia aavistuksen valtavirrasta poikkeavilla näkemyksillään.
Hänestä on kasvanut ökyrikkaiden edusmies. Jonkunhan on uskallettava puhua senkin pikkuisen vähemmistön puolesta. Wahlroos uskaltaa.
Wahlroosin nuoruuden vuosina puhuttiin myös enemmistön valtaa vastaan. Puhujina olivat taistolaiset, joiden joukossa Wahlrooskin seisoi.
Taistolaiset, joita kutsuttiin myös vähemmistöläisiksi, taistelivat enemmistön valtaa vastaan. Taistelua käytiin kahdella rintamalla: oman puolueen, kommunistisen puolueen sisällä ja laajemmin koko yhteiskunnassa.
Taistolaisliike haaveili proletariaatin diktatuurista, työväen vallasta, jota johtaisi kommunistinen puolue – itseoikeutetuksi etujoukoksi itsensä ylentämä ryhmä. Tärkeintä ei ollut joukon suuruus, vaan oikeaoppisuus, jota vain taistolaiset edustivat.
”Alas tulopolitiikka, alas luokkasopu”, oli yksi taistolaisten hellimä lause siihen aikaan kun Wahlrooskin marssi sen punalippujen alla vappuna.
Taistolaisliike vastusti tulopoliittisia kokonaisratkaisuja – sitä, että työntekijä- ja työnantajaliitot tekivät työehtosopimusratkaisuja ja että niiden synnyttämisessä mukana oli myös valtio. Näin sovittiin paitsi palkoista ja muista työehdoista, myös monista sosiaalipoliittisista uudistuksista kuten eläkkeistä tai terveydenhoidosta; mistä milloinkin.
Saavutukset eivät olleet aina järin suuria ja kansakin jupisi. Ajan saatossa näistä pienistä uudistuksista kasvoi kuitenkin niin sanottu hyvinvointiyhteiskunta, josta on oltu ylpeitä ja jonka huomassa tämän päivän aikuisväestö on varttunut.
Pienten askelten politiikka ei sopinut taistolaisille, koska sopiminen johti sopuun – yhteiskuntaluokkien väliseen sovintoon. Liike halusi sovinnon sijaan ulosmitata joukkojen voimalla vielä enemmän ja lopulta kaiken.
Siihen sen voima ei riittänyt. Se joutui seuraamaan sivusta, kun muut rakensivat sopupelillä pienistä muruista hyvinvoinnin kakkua kaikille.
Vaurastuttuaan Wahlroos vaihtoi puolta ja siirtyi toiseen etuoikeutettujen ryhmään. Mutta sanomaan jäi jotain tuttua kaikua menneisyydestä, vaikka näkökulma vaihtuikin.
Wahlroos kauhistelee yhä enemmistön valtaa. Valta pitäisi olla markkinavoimilla, hänen johtamallaan etujoukolla, pienellä ökyrikkaiden köörillä.
Tuon köörin, tai ainakin hänen, hallussa on viisaus siitä, mitä pitäisi tehdä. Ei kompromisseja eri näkemysten kesken, vaan oikeita ratkaisuja. Vain markkinoilla (lue: hänellä) on kyky nähdä, mitä ne ovat.
Demokratiassa on paljon mätää, siinä Wahlroos on toki oikeassa.
Mutta mikä on vaihtoehto? Onko se Wahlroosin nuoruusvuosien unelma, proletariaatin diktatuuri? Sitäkin on kokeiltu, mutta onnettomin tuloksin. Wahlrooskin hylkäsi sen jo jokunen vuosikymmen sitten.
Onko se markkinoiden diktatuuri, jota hän nyt saarnaa? Sitäkin on kokeiltu eri puolilla maailmaa eikä siinäkään ole hurraamista paitsi niillä, jotka kuuluvat vallan ytimeen. He pärjäävät kaikissa käänteissä. Jos markkinat eivät satu toimimaan, kansa voidaan aina panna maksamaan laskut.
Vaihtoehto voisi olla valistunut itsevaltius, jota johtaisi valistunut diktaattori, siis itsevaltias. Wahlroos tuskin panisi vastaan, jos hänet kutsuttaisiin hoitamaan tätä pestiä. Valistuneen itsevaltiaan vaihtoehto kiehtoo varmaan ainakin häntä.
Tuppaa kuitenkin käymään niin, että sinä päivänä, kun valistunut itsevaltias astuu taloon, valistus karkaa ovesta ulos ja sisälle jää pelkkä itsevaltias. Heistä on kokemusta siinä määrin, ettei lisää kaivata.
Joten jäljelle jää demokratia. Se on siitä kurja systeemi, että siinä täytyy ottaa huomioon muutkin kuin oma itsensä.
Joku pitää Wahlroosia suurena ajattelijana. Jos suurta ja arvostuksen ansaitsevaa on läpimätä itsekkyys, sen paikan hän täyttää. Lopulta tärkeintä kun ei ole se, että puhutaan, vaan se, että hänestä puhutaan.