Olohuoneeseeni oli asennettava verhotanko, mutta en ole poraajanaisia. Sanoin lapselleni ääneen: kutsutaan joko ukki tai tätisi poraamaan meille verhotangoille reiät seinään.
Lapsi kysyi, miksen minä osaa porata. Vastasin niin hyvin kuin osaan: niin ovat asiat, en ole sitä taitoa koskaan opetellut, toisin kuin sisareni, hänen tätinsä. Lisäsin kiireesti: sinusta voi kyllä tulla isona tyttö joka poraa, jos haluat.
Poraajanaisen ilmiö jäi vaivaamaan minua. Toden totta: sisareni on aina porannut, ties yhtä kauan kuin minä olen lukenut kirjoja.
Sisareni on kuin onkin ehta poraajanainen. Hän on muija, joka hoitelee ne asiat, jotka pitää hoitaa, siivoaa muiden sotkut lattioilta, ajaa vuokraamallaan pakettiautolla vanhat kodinkoneet sorttiasemalle – ajaa tarvittaessa myös kuorma-autoa – sekä käyttelee iskuporakonetta ja maalaa seiniä, jos sellaiseen on tarvetta.
Miksen minä olisi sellainen nainen? Millainen feministi on nainen, joka pyytää isäänsä kylään iskuporakoneen kanssa ja opettaa lapselleen, että useimmat miehet ja vain harvat naiset käyttelevät poraa kuin olisivat syntyneet se kädessä?
Pohdin ystäväni kanssa ”poraajanaisen kysymystä” – meillä on taipumus nähdä metaforia sielläkin, missä kyse on kenties vain opitusta tekniikasta ja taitamattomuudesta.
– Poraatko sinä, kysyin ystävältäni.
– En.
– Entä siskosi?
– Ei.
– Entä isäsi?
– No ei! Meidän isähän on sellainen joka leipoo pullaa ja silitti lapsena meidän pikkuhousut pyykin jäljiltä.
Hmm. Niin. Miksi tämä oikeastaan olisi sukupuolikysymys, huomasin ajattelevani. En tiedä, ovatko kaikki elämäni miehet poranneet. Jotkut ovat saattaneet esittää hallitsevansa poran mekanismit, mutta tositilanteessa reiät betoniseiniin ovat jääneet tekemättä.
Ihmisillä, jotka eivät poraa, on ehkä poikkeuksellisen vilkas mielikuvitus.
Tajusin nimittäin, että jos kokeilisin yksinäni porata verhotangon paikkaa betoniseinään, valmistautuisin samalla kaikkein pahimpiin skenaarioihin.
Mikä olisi pahinta, mitä poraajalle voisi poraamistilanteessa käydä? Kenties se, että pora lipsahtaisi, ja ihminen, mies tai nainen, poraisi itseään epähuomiossa sydämeen.
Tästä ei siis tarvitse tehdä sukupuolikysymystä, järkeilin: ne naiset ja miehet, jotka eivät poraa, ovat todennäköisesti fiktionalisteja Aristoteleen hengessä: he ovat taipuvaisia ajattelemaan kaiken sen mikä voisi tapahtua.
Äitini tiesi kertoa, että ihminen on kerran onnistunut ampumaan itseään naulapyssyllä sydämeen. Tästä on olemassa raportti lääkärien Duodecim-lehdessä.
Mies tuotiin tajuttomana sairaalaan, ja tutkimuksissa ilmeni, että hänen sydämessään on naula. Miehellä ei ollut muistikuvaa tilanteesta. Nauroin jutulle pitkään. Duodecim ei kertonut, oliko miehellä ollut sydänsuruja. Nämä tällaiset ovat kirjailijoiden kysymyksiä, eivät lääkäreiden.
Kirjoittaja on Oulussa koulunsa käynyt kirjailija.