Elämää suurempi somekohu alkaa jo olla oma lajinsa. Sillä on myös klassikko: tapaus Justine Sacco.
Suuren amerikkalaisen mediayhtiön PR-työntekijänä työskennellyt Sacco naputteli joulukuussa 2013 juuri ennen Etelä-Afrikkaan suuntautunutta lentoaan lievästi sanottuna typerän tviitin, jossa vitsaili Afrikasta, aidsista ja rodusta. Avatessaan puhelimensa 11-tuntisen lennon jälkeen hän sai todeta, että 170 seuraajalle suunnatusta viestistä oli tullut maailmanlaajuinen puheenaihe ja hän oli saanut potkut työstään.
Englanninkielinen Wikipedia tuntee termin online shaming. Se on internet-ajan omankädenoikeutta, jota toteutetaan saattamalla kohteen kannalta noloa tietoa suuren yleisön ulottuville somekanavia pitkin. Seurauksena on vihaviestien ja uhkausten vyöry.
2010-luvun häpeärangaistus siis.
Nyt jo edesmennyt stylisti Teri Niitti sai siitä osansa julkaistuaan päivityksen, jossa paheksui lennolla imettäneen naisen toimintaa. Kohu vei Niitin terapiaan asti. Riikka Moilasen työpaikan maksaneesta ihmisroskakommentista tuskin tarvitsee muistuttaakaan.
Näitä ja montaa muuta möläytystä lienee jo puitu tarpeeksi. Vastausta vailla on kuitenkin jokaisen kohun myötä yhä ajankohtaisemmaksi käyvä kysymys: vaivaako somea jo vauhtisokeus? Ovatko syy ja seuraus somekohuissa enää lainkaan samassa mittakaavassa?
Epäsuhtaiselta on alkanut tuntua esimerkiksi se, että harvaa myrskyn nostattanutta näkemystä on synnytetty sillä hartaudella, jolla sitä puidaan. Sanansa huonosti valinnut tai harkitsemattoman päivityksen tuttavapiirilleen naputellut saattaa hetken päästä jo olla eri mieltä itsensä kanssa, muttei välttämättä enää voi mitään sille, että vielä päivien päästä suuri yleisö ruotii tuohtuneena hänen sanojaan.
Entä mitä oikeastaan tapahtuu, kun ”some pillastuu”? Suuttuvatko uhkauksia ja vaatimuksia sähköiseen todellisuuteen sinkoavat ihmiset todella niin sydänjuuriaan myöten, että tuntuu, ettei elämä jatku ennen kuin syyllinen on menettänyt maineensa ja työnsä?
Ehkä joku suuttuukin. Jos on paininut imetykseen liittyvien ongelmien kanssa ja toinen kertoo kärsivänsä, kun toimitusta ei peitetä rätillä, ei ole vaikea ymmärtää, että siinä saattaa mennä kuppi nurin.
Väitän silti, että somessa suivaannutaan myös viihteen vuoksi. Lyhyt mutta ohdakkeinen polku aivopierusta potkuihin tarjoaa tyylipuhdasta draaman kaarta. Popcornit esiin, katsotaan miten möläyttäjän käy.
Suhteettomuus vaivaa siinäkin, että suuresta yleisöstä näkyy ja kuuluu tosiasiassa vain näppäimistöään hakkaava tiesmonesko-osa. Somekohussa ei ole osapuolta, joka tuhahtaa tökerölle kommentille mutta siirtyy sitten miettimään, lämmittäisikö vielä saunan.
Sähköisiä kanavia käyttävä kollektiivinen raivo on nopeaa ja totaalista. Parhaimmillaan se voi nitistää epäoikeudenmukaisuutta, pahimmillaan tuottaa sitä itse jättimäisessä mittakaavassa.
Jälkimmäisestä saatiin vastikään paljonpuhuva esimerkki, kun Jyväskylässä työkohdettaan etsinyt ja sen vuoksi päiväkodin edustalla mateluvauhtia ajanut rakennusmies leimattiin pedofiiliksi.
Väärän johtopäätöksen tehnyt äiti julkaisi auton tuntomerkit, läheiseltä koululta lähti varoitus oppilaiden vanhemmille, rekisteritunnusta leviteltiin netissä ja viesteissä uhattiin väkivallalla.
Kun jo virheellinen tieto yhdistettynä tarpeeksi kuohuttavaan aihepiiriin voi saada aikaan tällaista, herää kysymys: mihin kaikkeen someraivo olisikaan valjastettavissa, jos yhtälöön lisättäisiin tahallisuutta ja suunnitelmallisuutta?