-- Katsokaa nyt, miten hieno asemarakennus! Seuraava on vielä komeampi. Näin opasti venäläinen pilettimummo suomalaisryhmää, joka liikkui kameroineen Pietarin seudulla.
Tohtori Riitta Niskanen oli rakennuskulttuurin asiantuntijana tyytyväinen paitsi opastuksesta myös siitä, että tavallinen kansalainen osoitti arvostavansa jugendin yksityiskohtia. Oli aika avata samppanjapullo senkin takia, että Pargolovon asema oli ylipäätään löytynyt hankalan ja ruman automatkan jälkeen.
-- Hienot jugendasemat olivat itselleni suurin yllätys Pietarin-radan varressa. Eihän seutua ole opittu tuntemaan jugendin kehtona kuten vaikkapa Riikaa.
Riitta Niskasen tutkimus on iso osa äskettäin julkaistusta teoksesta Lahti--Pietari-kulttuurirata. Artikkeli käy lävitse kaikki 32 asemaa Riihimäen ja Pietarin väliltä ja antaa junamatkailijalle aiheen vilkuilla asemanseutuja eräänlaisena museona.
Kirjan kustansi Lahden kaupunginmuseo osana kulttuuripääkaupunkihanketta. Oikoradan kunniaksi toteutettiin radan teemavuosi, vaikka vuoden 2011 titteli meni kilpailussa Turkuun.
Ensimmäiset tyyppitalot
Venäjän keisarikunnalle ratayhteys Pietarista länteen oli jo 23. rata, kun taas Suomelle vasta toinen. Meillä ei ollut rakenteille edes vakiintuneita nimityksiä 1860-luvun lopun nälkävuosina, muistuttaa Riitta Niskanen.
Kun puutetta oli myös rahasta, asemarakennuksille kehitettiin tyyppiratkaisu ensimmäisen kerran Suomessa. Asemien ympärille istutettiin maan ensimmäiset julkiset puistot mallin mukaan.
Riitta Niskanen kiittää konseptia, joka synnytti edullisesti kestäviä ja kauniita rakennuksia. Perusratkaisu oli epäsymmetrinen ja sisälsi laajennusvaran. Kunkin paikkakunnan rakentajat loivat oman ikkunajaotuksen.
Luokitus ratkaisi koon
Aseman koko kuvasti luokitusta. Ensimmäiseen luokkaan luettiin ainoastaan Pietarin Suomen-asema. Sen rakentaminen nieli enemmän rahaa kuin kaikki muut radan varren asemat yhteensä Viipuria lukuunottamatta.
Kakkosluokkaan nousivat Suomen puolella Riihimäki, Viipuri sekä junien kohtauspaikka Kaipiainen.
Kolmosluokan asemat olivat puolitoistakerroksisia. Neljännessä luokassa ei enää ollut sisäkäymälää ja asuinhuoneita oli varattu vain yksi. Suomessa materiaalina käytettiin puuta, koska sitä oli saatavissa kaikkialla ja taitavia kirvesmiehiä löytyi joka pitäjästä. Heidän kädenjälkeään voi edelleen ihastella vaikkapa Taavetin, Kausalan ja Hikiän asemilla.
Viipurista itään asemarakennusten tyyli muuttui koristeellisemmaksi. -- Raivolan pikkuasema romanttisine pitsikatoksineen ja korkeine poikkipäätyineen oli sievä kuin kannakselainen datsa, kuvailee Riitta Niskanen.
Aikanaan suosittu, Suomen monista varuskunnista tuttu tiilityyli näkyy edelleen Shuvalovon asemalla. Se on säilynyt alkuperäisessä asussaan -- ainoana Venäjän puolella.
Purkajia siellä ja täällä
Puisia asemia hävittivät ensin tulipalot. Lahdessa se koettiin jo viiden vuoden päästä, Levashovossa myöhemmin. Matkustajamäärien kasvu johti asemien uudistamiseen Pietarin lähistöllä 1900-luvun alussa. Jugendasemat palvelivat lomailijoita ja kauppiaita entisiä paremmin.
Stalinin kaudella asemia korvattiin Neuvostoliitossa mahtipontisella uusklassismilla esimerkiksi Raivolassa (Rotshtshino), Nurmessa (Luzhaika) ja Valkeasaaressa (Beloostrov). Sodassa tuhoutuneen, Eliel Saarisen suunnitteleman Viipurin aseman tilalle nousi uusi 1953. Meillä vanhojen asemarakennusten hävittämiseen johti junaliikenteen hiljeneminen. Vesitornit ja varastot kävivät tarpeettomiksi, kun tekniikka ja kuljetukset muuttuivat.
Purkuvimma vei 1950-ja 60-luvuilla muun muassa hienot Herralan ja Lappilan asemat. Kaipiaisten asema sahattiin kahtia ja toinen puolikas kiikutettiin Uttiin.
Paikoin meillä nousi vanhojen asemien tilalle edustavaa aikansa arkkitehtuuria. Lahden ja Riihimäen asemia Riitta Niskanen pitää tyylipuhtaana funkkiksena.