Yksityisenä filosofina ja vapaana kirjailija toimiva Jukka Hankamäki sanoo keskittyvänsä siihen, mitä ihmiset filosofilta odottavat: filosofiaan itseensä. Hankamäki on merkittävä suomalainen ajattelija. Hän on tullut tunnetuksi työelämän filosofiaa ja anarkiaa käsittelevistä kirjoituksistaan.
Hankamäki katsoo, että eksistentialistiset koulukunnat ja analyyttinen filosofia ovat tulleet tiensä päähän. Niillä ei ole enää mitään uuttaa kerrottavaa - ja että mielenkiintoisimmat avaukset löytyvät tutkijoilta, jotka keskittyvät yhteiskunnan poliittisten ja taloudellisten rakenteiden ja vuorovaikutusten analysointiin.
Hankamäki käy läpi anarkismin historiaa ja tarkastelee samalla suomalaista yhteiskuntaa ja taloudellispoliittisia rakenteita yleensä anarkistisesta vinkkelistä.
Hän valitsee siis tietoisesti subjektiivisen näkökulman, mutta tämähän on pakon sanelemaa: anarkiaa voi tehdä vain eksistenssissä(-stä).
Anarkia haluaa kaataa yhteiskunnan rakenteet ja filosofiset systeemit, siksi se ei voi olla osa näitä järjestelmiä. Hankamäki tekee kuitenkin selvän eron erilaisten anarkististen koulukuntien välillä: anarkokapitalismi anarkososialismi, libertarismi ja minarkismi suhtautuvat kaikki eri tavalla yhteiskuntaan ja sen valvonnan tarpeellisuuteen.
Teksti polveilee vaihtelevasti yhteiskunnan poliittisten,
taloudellisten ja kulttuurillisten rakenteiden välillä.
Kyseessä on matka näihin eri ulottuvuuksiin ja lukija odottaa kiinnostuneena, mille kadulle kertoja/tarkkailija seuraavaksi kääntyy. Yllättävät näkökulmat ja nopeat käänteet ovatkin Hankamäen vahvuus. Vaikka hän tekeekin (liian) pikaisia johtopäätöksiä ja yllättäviä yleistyksiä, on taloudellispoliittisen näkökulma ilmeisen hedelmällinen.
Mitä on globaalille maailmalle merkinnyt esimerkiksi se, että sosialismin lopun myötä Yhdysvaltain ja kapitalismin vastapooli on hävinnyt, Hankamäki kysyy.
Kaiken kehityksen, niin kulttuurin, tieteen kuin taloudenkin, ehtona ovat ristiriidat, anarkistinen toiminta ja normien kyseenalaistaminen ja rikkominen. Yhden totuuden maailma luutuu paikalleen.
Kunnon anarkisti uskaltaa ottaa riskejä ja tunnustaa voivansa myös erehtyä, Hankamäki sanoo.
Lukija jää kuitenkin kyselemään joitakin asioita. Tarkoittaako Hankamäki, että kaikki erilaisuus, sivullisuus ja uusi on anarkistista? Hyvä taide perustuu aina normien rikkomiseen tai ainakin uusiin kombinaatioihin ja tapoihin nähdä todellisuutta. Sama koskee tiedettä.
Miksi Hankamäki on valinnut esimerkeikseen dadan, Ralph Waldo Emersonin, Aristoteleen ja Heitor Villa-Lobosin? Eivätkö yhtä hyvin kyseeseen olisi voineet tulla kyynikot Diogenes ja Antithenes, situationistit, Walt Whitman ja punkrock?
Yhtä kaikki, Hankamäen teos on merkittävä. Talouden ja politiikan nostaminen esille on tärkeää, yhdessä viihteen kanssa ne vievät mukanaan tämän päivän kansalaista - ja kovaa.