Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.
Viime vuonna uunituore ulkoministeri Alexander Stubb julisti lähes ensitöikseen, ettei ulkopolitiikka ole vaikea taito. Sen jälkeen hän onkin kunnostautunut ulostuloilla, joissa puhe on ehättänyt ajatusten edelle. Analyyttisiä kansainvälispoliittisia näkemyksiä on odotettu turhaan. Lähinnä on nähty oman brändin kiillotusta.
Tuorein sammakko, Kirkon ulkomaan-avun työn vähättely, herätti jo mediankin. Kohinassa jäi huomaamatta, että Stubb kiirehti korjaamaan "mokansa" uudella vielä pahemmalla. Ei hän pyytänyt anteeksi mielipiteitään vaan sitä, ettei huomannut "mikrofonien olevan päällä".
Viime aikoina on miltei tullut ikävä Ahti Karjalaista. Jos ei hän ulkoministerinä pahemmin puhunut eikä pukahtanut, niin eipä urahduksiakaan tarvinnut alvariinsa selitellä, kuten nykyisin.
Vuosi takaperin Stubb kritikoi myös sitä, että suomalaiset katsovat asioita liikaa "Suomi-linssien läpi". Unohdetaan, että päätökset tehdään EU:ssa ja että pian saamme jopa yhteisen presidentin ja ulkosuhdehallinnon, jolloin loppukin oma ulkopolitiikka joutuu alistumaan "yhteisille" intresseille, ministeri opasti.
Tästä avauksesta johtaa suora linja Stubbin puheisiin nyt ilmaantuneeseen käsitteeseen "poliittisesti liittoutunut Suomi". Tuo liitto on tietysti läntinen. Moiset sohaisut ovat vieneet Stubbin vastakkain kollegansa Paavo Väyrysen kanssa, joka on puhunut voimallisesti Suomen puolueettomuuspolitiikan puolesta ja muistuttanut sen eduista.
Keskustelua ovat jatkaneet innokkaimmin ne, jotka haluavat "lännettää" Suomen niin totaalisesti kuin mahdollista. Siksi puolueettomuus on heille anateema. Siihen sisältyy itse asiassa jo heidän ensimmäinen virheensä: ei oivalleta puolueettomuuden ja puolueettomuuspolitiikan välistä eroa. Samalla heittävät historialliset faktatkin häränpyllyä. Ei puolueettomuus suinkaan juontunut kylmästä sodasta: Suomi julistautui pohjoismaisen puolueettomuuden tielle jo 1930-luvun puolivälissä.
Tämänkin lehden sivuilla on luonnehdittu suorastaan "mielipuoliseksi" sitä, että Suomi vetäytyi "puolueettomuutensa" taakse välttääkseen läntisiä arvoja edustavia kantoja. Lienee unohtunut, että presidentti Urho Kekkonen korosti jo vuonna 1961 Washingtonissa, että vaikka Suomen puolueettomuuspolitiikka "on meidän ratkaisumme turvallisuusongelmallemme", ideologisen asennoitumisemme kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Puolueettomuuspolitiikkaa noudattaessaan Suomi rakensi kaiken aikaa pohjoismaisen kansanvallan ja läntisten arvojen perustalle.
Yhtä heiveröisiä argumentteja ovat olleet vaatimukset, että Suomen olisi tullut tuomita sitä ja tätä, mutta ei suinkaan sitä, mitä se sattui tuomitsemaan. Esimerkkeinä esitetyt korealaiskoneen alasampuminen, hyökkäys Grenadaan ja Afganistanin miehitys osoittavat, että arvostelijoilla on enemmän asenteita kuin tietoja itse tapahtumista. Toki puolueettomuuspolitiikastakin löytyy arvostelun sijaa, mutta silloin faktojen on tuettava kritiikkiä ja faktat on myös hallittava.
Suomea on vyörytetty liittoutumattomuuden tielle vetoamalla siihen, että Yhdysvalloissa vieroksutaan puolueettomuuspolitiikkaa. Kuitenkin maan presidentit aina John F. Kennedystä ja Richard Nixonista lähtien ovat antaneet tunnustusta tuolle politiikalle. Jos se olisi ollut niin keinotekoista ja kaksinaamaista kuin nykyisin annetaan ymmärtää, niin tuskin amerikkalaiset olivat vielä 1980-luvun puolivälissä odottaneet presidentti Mauno Koivistolta, että hän jatkaa Kekkosen politiikkaa: "ylläpitää vahvoja pohjoismaisia ja läntisiä siteitä vastapainoksi neuvostosuhteille ja jatkaa pyrkimystä Suomen puolueettomuuden lujittamiseksi."
Suomen puolueettomuuspolitiikan päätavoite oli pysytellä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ja kiistojen ulkopuolella. Se oli kokemuksen opettamaa viisautta. Sotavuodet olivat osoittaneet, ettei Suomi voi omaa olemassaoloaan vaarantamatta olla ottamatta huomioon suurvaltanaapurinsa elintärkeitä etuja. Senkin opimme, ettei muiden apu voi taata turvallisuuttamme. Neuvostovastaisen liittouman eteentyönnettynä asemana Suomi joutuisi aina ensimmäisenä taistelutantereeksi voimatta silti vaikuttaa päätöksiin sodasta tai rauhasta.
Eivätkä olosuhteet tuosta ole muuttuneet. Avautuneet arkistot ovat paljastaneet, etteivät länsivallat olisi vielä kylmän sodan loppuvaiheissakaan olleet valmiita uhraamaan sotilaitaan Suomen puolesta. Mutta eiväthän faktat tosiuskovaisten päätä käännä. Uskohan on lujaa luottamusta siihen, minkä toivotaan tapahtuvan.
Suomen poliittista liittoutumista uhoavien olisi hyvä muistaa, että jopa suuri valtiomies George Washington varoitti aikanaan amerikkalaisia pinttyneestä vastenmielisyydestä joitakin kansoja kohtaan ja tunnepitoisesta kiintymyksestä toisiin.
Toivoa sopii, että Suomea vielä joskus siunattaisiin päättäjillä, jotka ymmärtäisivät, että Suomen ulkopolitiikan päätehtävä on ajaa Suomen omia etuja eikä jonkin yhteisön intressejä; ja että he tajuaisivat, että Suomella on oikeus pysytellä syrjässä meille kuulumattomista kiistoista.
Toivottavasti seuraava ulkoministerimme ymmärtää senkin, että ainoat todella tärkeät yhteistyökumppanimme ovat Ruotsi ja Venäjä. Raja Suomen kanssa on Venäjän pisin maaraja Euroopassa ja myös sen ainoa ongelmaton. Maantieteelle me emme mahda mitään, mutta kaiken hyödyn siitä voimme ottaa.
Syytä olisi oivaltaa sekin, että Suomen ja Venäjän suhteet ovat vain niiden välinen asia. Ne kuuluvat muille yhtä vähän kuin Saksan tai Ranskan suhteet Venäjään.