antti.ervasti@kaleva.fi
Vaikka Oulun seutu ei ole mikään maailman kovin turismin vetonaula, tänne virtaa näihin aikoihin sankoin joukoin norjalaisia matkailijoita. Muualtakin maailmasta alueelle osuu satunnaisia kulkijoita puhumattakaan kotimaisista ohikulkijoista, tutuista ja vieraista.
Seudun oman ja matkailijoiden edun mukaista on, että palvelut järjestetään niin hyvin kuin mahdollista. Näin hyvin pitkälle tehdäänkin, mutta yhteen erittäin tärkeään asiaan kiinnitetään edelleen aivan liian vähän huomiota.
Se ei ole niin sanotusti iso tärkeä asia, mutta jokaisen silmien edessä päivittäin. Eikä se välttämättä ole isotöinen ongelma hoitaa pois, jos vain halua löytyy.
Kyse on tietysti iänikuisesta riesasta, maiseman ylenpalttisesta pusikoitumisesta. Melkein minne tahansa käännätkin pään, paju ja muu kasvillisuus rehottaa valtoimenaan teiden varsilla, pelloilla ja pientareilla. Suomalainen kaunis kesämaisema ei pääse oikeuksiinsa niillä alueilla, jotka eivät ole hoitaneet tätä asiaa kuntoon. Harvat ovat.
Kierros kaupungin ympärillä antaa maallikolle sellaisen kuvan, että Oulun kaupungilla ei näytä olevan yritystäkään parturoida pusikoitaan eikä hoitaa metsiään. Tienvarret ovat järjestään synkän viidakon reunustamia. Vanhat pellot kasvavat nuorta koivikkoa ja pajukkoa. Keskellä tiiviitä asuinalueita sijaitsevat metsäsaarekkeet olisivat tarvinneet harvennushakkuita vuosikausia sitten.
Oulun on turha yrittää nostaa profiiliaan merikaupunkina niin kauan kuin kaupunki on yhtä risukkoa meren suunnasta katsottuna.
Kempele, Oulunsalo ja Haukipudas eivät ole pekkaa pahempia. Sitä vastoin Kiiminki on hoitanut asiansa esimerkillisesti monta vuotta. Siellä tartuttiin puolisenkymmentä vuotta sitten vakavasti kyläkuvan siisteyteen ja parturoitiin vähitellen risukoista puhtaaksi koko kirkonkylä.
Sehän ei riitä, että kerran rykäistään raivaussahalla paikat sileiksi. Varsinkin paju tahtoo jo seuraavana kesänä kasvaa haitallisen pituiseksi. Siistimistyön on oltava jatkuvaa, mikä on Kiimingissä hoidettu. Rääseikköisiin takavuosiin verrattuna asumisviihtyvyys kirkonkylällä parani sadoilla prosenteilla.
Pusikoiden putsauksesta tulee kolminkertainen hyöty. Esteettisen puolen lisäksi raivaustyöt teetetään yleensä työllisyystöinä, eli työllistävä vaikutus on merkittävä. Monenlainen puuaines voidaan hakettaa ja polttaa lämpölaitoksissa energiaksi, ja ilmastonmuutoksen torjunta tehostuu.
Oulua kiertäessä ei voi kuin päivitellä, kuinka monen ydinvoimalan verran vähäpäästöistä uusiutuvaa energiaa kertyisi, jos kaikki haluttaisiin ottaa talteen.
Suojelualueet ovat asia erikseen. Muutama (onneksi erittäin pieneen) vähemmistöön kuuluva on täällä päin ilmoittautunut pusikoiden suojelijaksi. Heidän mielestään luonnonmukaisuus pitää säilyttää joka paikassa, eikä mihinkään saa kajota.
Oulunlahden laitamat kertovat rumaa kieltään lentokentältä tulijoille, miltä suojeltu pusikko näyttää. Enempää ei todellakaan tarvitse suojella.
Nämä puskien puolustajat vetoavat siihen, että kaupungeissa ja taajamissakin tulee näkyä luontomaisema. Ei tarvitse. Koska ihminen on asettunut näille alueille, maiseman tulee olla siisti ja paikkojen hyvin hoidettuja.
Vapaana rehottava villi luonto on oma lukunsa. Sellainen kuuluu asumattomille syrjäseuduille. Siellä niitä maisemia kelpaa katsella.