Kesä 1965 on Savonlinnassa kuuma. 12-vuotias poika viuhtoo pyörällään pitkin ja poikin kaupungin katuja. Repussa on nippu rautakaupan laskuja, jotka pitää jakaa asiakkaille.
Kuukausipalkka on kunnioitettava 50 markkaa kuussa.
Kylläpä elämä maistuu.
Jo silloin työteliäs, utelias, aktiivinen, innokas - myöhemmin myös suunnannäyttäjä ja kokoava voima.
Hannu Aravirta on aina osunut tekemisen ytimeen, ja totta vieköön, meriitit puhukoot puolestaan. Hän on Suomen kaikkien aikojen menestyneimpiin kuuluva jääkiekkovalmentaja - ellei sitten menestynein.
Riippuu näkökulmasta.
Nyt 57-vuotiaana hän on saanut niin lajilta kuin elämältä paljon, vaikka 15-vuotiaana verkkaripoikana hän ei sitä olisi ikinä uskonutkaan. 1960-luvun Savonlinnassa ei ollut tekojäätä, saati sitten areenoiden kirkkaita valoja, mutta rakkaus liikkumiseen ja urheiluun rikkoi luontevasti materian raja-aidat.
"Olin monitoimiliikkuja. Uin, pyöräilin, pelasin pesäpalloa ja juoksin radalla käytännössä joka päivä. Kaduilla palloiltiin ja pelattiin. Se oli sen ajan juttu", Aravirta kääntää aikakellon lähes 40 vuotta taakse päin.
Päänäyttämö oli Pihlajaveden jää. Siellä Neitsytkadun poikaporukka koki yhdessä liikunnan riemua ja hengitti samaa urheilun eliksiiriä. Hilkka-äidin kutoma villapusero lämmitti mukavasti.
Mahtuipa mukaan päivä, jolloin alati aktiivisen pojan alahuuli väpätti kuin haavan lehti.
"Rikoin samana päivänä neljät sukset. Kahdet omat, siskon ja tätin. Kun hyppää mäkeä ja seuraa johtajaa, niin siinä käy."
Vaikka isä-Esko ei kuskannut jälkikasvuaan harjoituksiin, kuten 2000-luvun Suomessa vanhemmilla tuntuu olevan tapana, hän oli varusteiden hankinnassa merkkihenkilö. Vaikka pojan lajikirjosta ykköseksi suppiloitui jääkiekko, hän oli sitä ennen omasta mielestään yksi ikäluokkansa parhaista seiväshyppääjistä koko maailmassa.
"12-vuotiaana ylitin 320-330, mutta sitten 40-kiloisen pojan alla lasikuituseiväs rusahti poikki."
Pettymyksellä ei ollut mitään rajaa, kun seiväshypyn harjoitteluun vihellettiin pakollinen aikalisä. Kuvio kellahti kuitenkin päälaelleen ja tavalla, joka toimii hänelle tajunnanräjäyttäjänä vielä tänäkin päivänä.
"Isä tilasi Amerikasta skypole-seipään, ja ajattele - niillä vähillä rahoillaan. Muistan vieläkin, kuinka vedän seivästä pahviputkesta ulos. Se tunne, se ilo, se riemu. Voiko elämässä mikään yllättää niin paljon kuin se seiväs", Aravirta melkein herkistyy.
Uudesta seipäästä ei kuitenkaan tullut hänelle elämän viestikapulaa, sillä väline olisi vaatinut 55 kilon painoa ja 440:n otekorkeutta.
Sitä vastoin jääkiekkomaila alkoi pysyä käsissä yhä paremmin ja paremmin.
"Olin myöhäisherännäinen. Vielä 15-vuotiaana pelasin SaPKo:ssa verkkareissa ja ilman olkapääsuojuksia."
Kun Aravirta ponkaisi JYPissä kaudella 1988-1989 aikana suomalaisen kiekkovalmentajien eturiviin, hänen ei sen suuremmin ole tarvinnut tyrkyttää itseään eri foorumeille. Kysynnän ja tarjonnan laki ovat kohdanneet toisensa.
Toisin oli kesällä 1975, jolloin hän 22-vuotiaana etsi itselleen uutta starttia pelaajana. Kolmessa vuodessa Jyväskylän liikunnalta viittä vaille valmistunut nuori mies soitti Kärppien toimistolle ja kysyi pelipaikkaa. Paikalla sattuivat olemaan silloinen päävalmentaja Kari Mäkinen ja vähintään yhtä legendaarinen toiminnanjohtaja Paavo "Aatu" Pikkarainen.
Diili syntyi nopeasti. Kärpät maksoi SaPKo:lle karanteenia 10 000 markkaa ja tulokkaalle vaivanpalkkaa ruoka-ja pinnarahat, jotka olivat opiskelijalle mannaa: tuohon aikaan opintolainaa sai lukukaudessa 4000 markkaa.
Aravirta ei tullut Ouluun paraatiovesta, kuten kuukausi sitten kärppäklubille. Kulkuvälineenä oli bussi ja matkalaukkuna pahvilaatikko.
"Pikkarainen tuli linja-autoasemalle vastaan, mutta oli tunnin myöhässä."
Aravirta ei olisi Aravirta, jos yksityiskohdat eivät olisi piirtyneet tarkasti mieleen.
"Aatulla oli keltainen Mazda, jonka rekkari oli KB-370."
Kärppävuodet 1975-78 olivat savolaispojalle täyttymyksellistä aikaa, joka huipentui liiganousuun 1977. Ykkösketju Aravirta - Markku Perkkiö - Eero Vartiainen oli pitelemätön.
Nousu SM-liigaan varmistui vasta uusintaottelun kautta Forssan Palloseuraa vastaan Raksilassa, joka oli ahdettu enemmän kuin täyteen.
"Nousu liigaan oli kuin mestaruus", Aravirta hehkuu vieläkin.
SM-liigassa 1977-78 Aravirta pääsi kokeilemaan rajojaan, mutta ykköskentän laitahyökkääjää hänestä ei enää tullut.
"Henkka (Henry Saleva) ja Kimu (Markku Kiimalainen) olivat tähdet. Minä olin sellainen 25 tehopisteen mies."
Tarina kertoo, että Saleva muisti myös Oulun yöelämässä kertoa samassa seurueessa sirkutteleville naisille, kuka hän oikein on.
"Henkka otti povitaskusta päivän Kalevan, ja ilmoitti, että tästä lähtien lehden nimi on sitten Saleva."
Kolme kautta Oulussa piisasi, kun reissulaisen veri alkoi taas sykkiä. Aravirta lähti maalivahti Veli-Pekka Reijasalon kontaktien avulla Ruotsin Södertäljeen, jossa hän pääsi moninkertaistamaan vuosiansionsa.
"Taloudellisesti varmaan kymmenkertainen sopimus Kärppiin verrattuna, ja se oli nettopalkka. Seura hoiti verot, miten hoiti."
Kaksi kautta Södertäljessä ja vuosi Kiirunassa sulkivat yhden ympyrän. Edessä oli ensimmäinen paluu Ouluun ja Kärppiin mestaruuskevään 1981 jälkimainingeissa.
"Pääsin syksyllä pelaamaan Kojon (Kari Jalonen) ja Arpin (Pekka Arbelius) kanssa samaan ketjuun, mutta 18-vuotias Järvis (Hannu Järvenpää) pyyhälsi pian ohi. Oli minulla rannekin kipeä, mutta se taisi olla enemmänkin tekosyy."
Aravirta oli jo 20-vuotiaana suorittanut Jääkiekkoliiton A-valmentajatutkinnon Helsingissä, mikä oli kasvanut korkoa jo vuosia. Syksyllä 1983 uusi ykkösvalmentaja Pentti Matikainen alkoi väkisin ajaa "Araa" kakkoseksi, vaikka tämän pelihalut olivat edelleen kovat.
"Pelasin vain 4-5 ottelua ja olin varmasti kovakuntoisin kakkonen ikinä. Koska pelaajaura jäi sellaiseksi kuin jäi, se jätti kipinää valmennukseen. Siitä se lähti, ja tässä nyt ollaan."
Pelaajaura ei jättänyt jossiteltavaa.
"Kun ottaa huomioon omat lähtökohtani Savonlinnassa, missä ei tiedetty mistään mitään, sain pelaajan paljon enemmän kuin mitä olisin ikinä voinut kuvitella. Sentään ammattilaisena monta vuotta", hän huomauttaa.
Valmennusuran etusuora kaartui uljaana Kärpissä vuosina 1983-1988, kunnes JYP värväsi lahjakkaan visionäärin päävalmentajakseen. JYP, Jokerit, A-maajoukkue, HIFK, U20, Pelicans, Jokerit, MoDo, Kärpät... tekevälle on aina löytynyt töitä.
Tukholman maailmanmestaruus 1995 nosti pintaan maallisen elämän ääripäät. Viikko MM-kullan jälkeen Esko Aravirta veti viimeisen henkäyksensä ja nukkui pois.
"Isän vei syöpä, joka oli vaatinut seitsemän leikkausta. Olin jo vuotta aikaisemmin henkisesti alkanut valmistautua hänen poismenoonsa."
Maailmanmestaruuden lisäksi Aravirta on valmentajana olympiapronssimitalisti, nelinkertainen MM-mitalisti ja seitsemän liigamitalin isä. Menestykseen tottunut mies haluaa muistuttaa kuitenkin uran katkerimmista karikoista.
"Ei epäilystäkään, mikä se on", Aravirta aloittaa.
"2003 MM-kisojen hävitty puolivälierä. Kotikisat, vastassa Ruotsi, johdimme 5-1, ja häviämme 6-5. Kannoin koko kansakunnan häpeää, mutta lohdullista tiukassa paikassa oli se, että oikeat ystävät erottautuivat joukosta. Esimerkiksi Leo Äikäs, joka tuli meille saunomaan ja viipaloi lauteilla asioita oikeisiin mittasuhteisiinsa."
Aravirran tie vei vuosi sitten Jokerit-potkujen jälkeen Ruotsiin, jossa hän valmensi keväällä MoDo:ta. Jatkopaperiakin tarjottiin, mutta mies halusi katsoa KHL-kortin. Maaliskuussa hänelle tarjottiin siperialaisen Novosibirskin päävalmentajuutta, mutta maantieteellinen aspekti veti mielen epävarmaksi.
"Matkana se olisi, kuin kävisi New Yorkissa töissä", Vantaalla asuva Aravirta vertailee.
Muitakin virityksiä oli, mutta...
"...nuoret ajoivat ohi", Aravirta naurahtaa ja tarkoittaa muun muassa Kari Heikkilää, 50, Kai Suikkasta, 51, ja Raimo Summasta, 48, jotka ovat tehneet tai tekevät läpimurtoa äiti-Venäjän hellässä huomassa.
57-vuotiaana toiveiden tynnyri ei enää ole täytetty mammonalla vaan elämän perustarpeilla.
"Kun saisi tehdä tätä työtä terveenä sekä elää onnellisena ja sopusoinnussa perheen, ystävien ja sukulaisten kanssa."
Mutta mistä kumpuaa motivaatio valmennukseen kaikkien näiden vuosien jälkeen? Mistä löytyy energiaa päivittäiseen tekemiseen ja uusien haasteiden valloittamiseen?
"Rakkaus urheiluun. Ja kai minulla on jokin suoritustarve. Halu toimia kokoavana voimana", mies aprikoi.
Elämänkokemus on paitsi opettanut, mutta myös sysännyt Aravirtaa heittäytymään kohti uusia haasteita. Mutta kovinkaan kokemus ei poista inhimillistä piirrettä, joka seuraa varjona vuodesta toiseen.
"Aina ennen seuraavaa haastetta mietin, ovatko saappaat liian isot, onko siellä riittävän monta villasukkaa. En olisi ihminen, jos en ajattelisi niin."
Aravirran ensimmäinen Oulun-ympyrä sulkeutui kolmessa vuodessa. Toinen 360 astetta kesti 22,5 vuotta. Tähän väliin mahtuu monta elämänmakuista tarinaa ja sattumusta.
Nyt, joulukuussa 2010, hän on täällä taas.
"Ryppyjä ja ruttuja on tullut ihmisten kasvoihin lisää, mutta samat ystävät täällä ovat kuin silloin 1980-luvulla. Henkinen side Ouluun ei koskaan katkennut."