WSOY:n historian jälkiosa etenee yhtä sutjakkaasti kuin edellinen (2001).
Kai Häggman kirjoittaa vetävästi ja lipsauttelee silloin tällöin vetävyyden kääntöpuolelle: pakinoivuuteen ja pikkujuoruiluun. Vaikkapa puhuessaan siitä, kuinka Höyry-Häyrinen markkinoi urheiluohjelmissaan Juhani PeltosenElmoa niin, että kuulijat olivat tukehtua pullaansa. Tai kuinka Olavi Paavolainen häpeili jalkavaimoaan Helvi Hämäläistä.
Jänttien aikana tällaista yrityshistoriaa ei olisi julkaistu. Tämä edustaa Tarmion ja Kaimion aikaa.
Uudentyyppinen yrityshistoria sitoo toisiinsa kulttuurin, talouden ja yhteiskunnan kehityksen ja näkee yrityksen kokonaisuutena, jolla on tietynlainen henkilöstöpolitiikka, infrastruktuuri ja profiili. Pomoja esitellään vain tarpeen vaatiessa.
Kustannushistorian erityisenä haasteena on muistaa, että vaikka kirjoja ei myydä kuin perunoita tai porakoneita, niitä kuitenkin myydään. Häggmanin teos seuraa sitä, kuinka WSOY:ssä on tasapainoiltu markkinoiden ja kulttuurivelvoitteiden välissä.
Talous- ja kulttuurihistorian yhteisalueella Häggman painottaa edellistä. Kaunokirjallisuudesta korostuvat myyntimenestykset, erityisesti Waltarin ja Linnan teokset, ja tieto- ja oppikirjat eli kustantamon kivijalat saavat runsaasti tilaa.
Kiintoisinta teoksessa onkin WSOY:n käsittely tietoteosten kustantajana, vaikkei Häggman heikosti selviä kaunokirjallisuuspuolestakaan.
Näemme, kuinka suomalaiset imivät erilaisia tietosanakirjoja sotien jälkeen. Ja miten Pekka Kuusen teos 60-luvun sosiaalipolitiikka (1961) raivasi tietä nykyisin jo unohtuneelle ajatukselle siitä, ettei sosiaalinen jakopolitiikka vähennä vaan lisää talouden kasvua.
Reino Kalliolan pioneerintyö luonnonsuojelijana korostuu ansaitusti. Edellä aikaansa ollut Kalliola sai 60-luvulla tosissaan taistella, ettei Pyynikkiä olisi palasteltu sijoittajille.
Ja millainen melu nousikaan Kenen Helsinki -teoksesta (1970), jossa nuoret arkkitehdit Vilhelm Helander ja Mikael Sundman osoittivat, miten pääoma raiskasi Helsingin keskustaa. KOP:n Matti Virkkunen kerrassaan kiihtyi Kämpin vaiheitten käsittelystä.
Painotuksillaan Häggman alleviivaa WSOY:n kustannuspolitiikan yhteiskunnallista edistyksellisyyttä.
Yrityshistoriikkiin kuuluu menestyksen juoni ja jatkuvan kasvun idea.
Häggmanin kertomus WSOY:n vaiheista onkin värikäs sarja taisteluita, joissa torjuttiin vanhoillisuus ja yksinomainen osinkoajattelu.
Sodan jälkeen valtaa hallintoneuvostossa piti vanhoillinen V.A. Koskenniemi.Y.A. Jäntti taas pakotettiin eroamaan 1968, kun hänen vanhoillisuudestaan oli tulla yhtiölle taloudellinen rasite.
Vuosina 1971-72 yhtiötä pitkään hiertänyt hallintoneuvoston puheenjohtajan Ilmari Melanderin vallankäyttö aiheutti julkisen riidan Hannu Tarmion asemasta.
Henkilökunta ja media tukivat Tarmiota. Kun hänet erotettiin, Helsingin henkilökunta tuli töihin hautajaismustissaan, kukkapuketti kädessä.
Dramaattisessa yhtiökokouksessa Tarmion puoli voitti, mutta niukasti. Ja vaikka Melander keskittyikin härskisti osakkeenomistajien voittojen varjeluun, hän ymmärsi esimerkiksi jo, että kirjamarkkinat vapautuvat ja halvat taskukirjat tulevat.
Nykynäkökulmasta katsottuna Melander osui ikävän oikeaan näkemyksessään markkinavoimien vallan kasvusta, myös WSOY:ssä.
Jo teoksen nimi Avarammille aloille, väljemmille vesille osoittaa, millaisena Häggman haluaa WSOY:n kehityksen nähdä.
Se on hänelle rientomarssia poispäin yhtiön perustajien kansallis-patriarkaalisesta arvomaailmasta ja kirjallisuuskäsityksestä.
Niinpä hän korostaa esteitä, jotka piti voittaa. Olihan niitä: Koskenniemen ruma taistelu Hellaakoskea vastaan, Talvion yritys estää siveettömän Sinuhen painaminen, Jänttien ja hallintoneuvoston yhteinen modernisminvastaisuus.
Modernistit siirtyivät laumana Otavalle, joka muutenkin on ollut rakas vihollinen ja kilpakumppani. Sota on toki ollut herrasmiesten sotaa: kun SKOP yritti Otavan avulla vallata WSOY:tä, Olli Reenpää varoitti Tarmiota.
Surkuhupaista on sinni, jolla WSOY:n johto vastusti modernia käännöskirjallisuutta. Yhdessä välissä ulkomaisista kirjoista antoi lausuntoja Koskenniemen vaimo Vieno, ja Tauno Nurmela yritti hallintoneuvostossa ollessaan estää Rothin Portnoyn taudin julkaisemisen, koska se oli hänestä juutalaista pornografiaa ja "seinään heitettyä paskaa".
Vaikka Häggman kiintoisasti selvitteleekin painotekniikan ja markkinoinnin kehitystä WSOY:ssä ja sen sosiaalista henkilöstöpolitiikkaa, lukijaa kiehtoo kustantamisen kulttuurihistoria.
Esimerkiksi se, että WSOY kustansi HitlerinTaisteluni-teoksen, mutta vähensi jo 1942 kansallissosialistien hyysäämistä. Ja aikansa niiattiin Neuvostoliitolle, kunnes julkaistiin 1985 Paasikiven päiväkirjat, vaikka Koivisto ja Sorsa kielsivät. Paasikivihän ei päiväkirjoissaan ollut Paasikiven-Kekkosen linjalla!
Koskenniemi puolestaan kirjoitti keväällä 1944, että saksalaisten häviö olisi katastrofi, ja saman vuoden syksyllä, että kustantajat ovat kerrassaan laiminlyöneet venäläisen kirjallisuuden kustantamisen. Tuntematonta sotilasta Koskenniemi ylisti, koska se oli ei-modernistinen.
Naiset ovat olleet tärkeitä WSOY:lle, vaikka sillä nykyään onkin testosteronikustantajan maine. Sotien jälkeen tulivat nuoret naisrunoilijat Meriluodon johdolla, ja 1970-luvulla enemmistö aloittajista oli naisia.
Ansaitusti nousee esiin legendaarisen Inka Makkosen panos Suomen ensimmäisen lastenkirjallisuusosaston luojana. Makkonen ymmärsi Lindgrenin arvon ja pukkasi Kunnasta lastenkirjailijaksi. Kaikkea hänkään ei arvannut: muumien ja sarjakuvien suosiota.
Makkonen oli potkaistu pois mainososastolta, koska kirjailija Juhani Konkan mielestä naisesta ei ollut pomoksi. Tilalle oli tullut Juhani Ahon poika Antti J. Aho.
Vuoden 1987 jälkeinen kehitys käydään läpi viimeisessä luvussa. Ennen kaikkea seurataan dramaattisia yrityskauppoja, joiden lopputulos on mediajätti SanomaWSOY. Kerrotaan esimerkiksi, kuinka Amer sitkeästi yritti valtausta, graafisella puolella tehtiin isoja virheinvestointeja ja viimeinen Jäntti erosi 1995.
Jatkossa saanemme nähdä, miten kansainvälistyvä konserni "hyökkää ulkomaille", kuten Jaakko Rauramo uhosi SanomaWSOY:n perustamistilaisuudessa.