Vanhoista osista koottu rullakarhi on voitelua vaille valmis. Topi Niinimaa suhauttaa rasvaprässillä vaseliinia rulliin ja kipuaa traktorin ohjaamoon. Hirmuinen laite nousee pystyyn kuin jokin tieteisfilmin taistelurobotti.
Niinimaa hinaa karhin konehallia vastapäätä olevalle vanhalle laitumelle ja selittää kaupunkilaiselle, mistä on kyse: "Pitää rikkoa nurmi ja saada maa mustaksi. Viljapelloksi se tulee."
20-vuotias nuorukainen on kolmatta vuotta renkinä Liskon tilalla Ruukissa. Tai eihän renkejä oikeastaan enää ole; maataloustyöntekijä lienee eksaktimpi termi. Isäntä Touko Liskokin puhuu mieluummin apulaisista tai vaikka traktorimiehistä. Renki-sanalla tuppaa olemaan kielteinen kaiku.
Topi Niinimaa ei kuitenkaan epäröi käyttää vanhaa nimitystä. Hän arvostaa työtään niin paljon, että kehuja kuunnellessa tekee mieli vaihtaa rengin pestiin: Voisipa kätensä jäljen nähdä yhtä suoraan ja selvästi. Voisipa tehdä yhtä vaihtelevia päiviä. Ja ennen kaikkea, voisipa olla yhtä vapaa.
"Tässä saa päättää, milloin tulee, milloin lähtee, kunhan hommat tulevat hoidettua. Itse saa sanoa, että nyt on sen verran tehty, että pidän pari päivää vapaata ", Niinimaa kertoo.
Kuulostaa ihanteelliselta. Riippumattomuudella on silti rajoituksensa. Oman työnsä herran yläpuolella on aina yksi pomo - säiden herra. Ilmat määräävät, jäädäänkö kotiin tai konehallille vai painetaanko pitkää päivää pellolla.
"Koko juhannus meni heinänteossa. Lauantaina lähdetään ajamaan lietettä pellolle. Rehunteon aikaan olin niittämässä 21 tuntia yhteen menoon."
Ja silloin kun taivaan värillä ei ole väliä, voi luonto iskeä jotain toista kautta.
"Jouluaattona olin navetassa lehmää poi´ittamassa. Se oli erilainen joulu. Juhlapyhiä ei näissä hommissa pidetä."
Ne itse määrätyt vapaat jäävät pisimmillään muutaman päivän mittaisiksi.
Luonnonvoimien ohella renkimiestä riepottaa talous; kihlatun kanssa olisi tarkoitus laittaa omakotitalo, kunhan esikoispoika syntyy.
Niinpä Niinimaa rehkii muilla tiloilla silloin kun Liskolla ei satu töitä riittämään. Lisäksi rahaa on revittävä puukuormia ajamalla; edellisyönä sivutoiminen rekkakuski on palannut kolmen aikaan Piippolasta. Päivä Liskon tilalla alkoi kuusi tuntia myöhemmin.
Mutta renki ei valita, vaan vaikuttaa ihmeen tyytyväiseltä. Maatilalla ei koe kahta samanlaista päivää, ja tehtäviin kuuluu niin sähkö-, metalli-, kone-, ajo- kuin navettahommiakin.
"Olisi mahdollista päästä Rautaruukille hihnatyötä tekemään, mutta ketä sellainen kiinnostaa", Niinimaa toteaa. "Näitä hommia en jätä ikinä. Mikään ei ole parempaa kuin vastaleikatun nurmen tuoksu rehunteon aikaan. Siinä saa tosissaan tunnelmoida."
Syksyllä hänen kihlattunsa lähtee kuitenkin lukemaan laborantiksi. Eikö se ole hieman urbaani uravalinta?
"Täällä Ruukissa olen syntynyt, tänne varmaan jäänkin", Niinimaa vastaa hetken pohdittuaan. Kotiseuturakkautta ei voita mikään.
Rullakarhi laskeutuu rymisten alas. Pellon toisella laidalla renkikollega Olli Taskinen siirtelee aitoja, jotta maanpinta saadaan rikottua joka paikasta. Raahen porvari- ja kauppakoulusta valmistuva nuorimies aikoo myös jäädä Ruukkiin, vaikka opinahjosta voisi päätellä toisin; isän maatila kaipaa jatkajaa, ja tehtävässä tarvitaan kirjanpitotaitoa.
Topi Niinimaa ei ole tilallisen poika, mutta maatalous on hänelläkin verissä. Tästä on kiittäminen ennen kaikkea johtavana maatalouslomittajana työskennellyttä isoäitiä, joka perehdytti lapsenlapsen peltotöihin pienestä pitäen.
"Mummo laittoi parit sämpylät ja mehupullon, ja napotin pitkät päivät mukana heinänteossa. Ja turvesuolla olen opetellut koneiden käyttöä pikkupojasta lähtien."
"Kun itselle tulee poika, niin ensimmäinen hankinta on polkutraktori."
Peruskoulun jälkeen Niinimaa opiskeli vuoden verran autonasentajaksi, mutta vaihtoi sitten Ruukin maaseutuopistoon. Nyt hän on päättötyötä vaille valmis maaseutuyrittäjä. Tärkeintä on silti kokemus.
"Pystymetsästä ei näihin hommiin voi tulla. Kun olet yksin kopissa, kukaan ei neuvo, mitä teet. Ei riitä, että osaa ajaa traktoria."
Ja traktorissakin on nykyään ajotietokone. "Insinööri pitäisi olla, että osaisi kaikkia vehkeitä käyttää", Niinimaa sanoo. Toisaalta jotkut asiat opitaan vain kantapään kautta.
"Aika tarkkaan jo tiedän, missä on mikin kivi."
Rullakarhi ei toimi kunnolla. Multa pöllyää vain karhin keskiosan tienoilla, vaikka mustaa pitäisi tulla koko leveydeltä.
"Itse rakennetut ovat aina vähän tämmöisiä... ottaako se nyt, ei se ota", renki pähkäilee. "Kaipaa hienosäätöä."
Niinimaa ajaa metsään ja jättää laiteviritelmän kärrypolun varteen. Koneiden parissa askartelu on hänen mielipuuhaansa. Tympeimmät työt taas löytyvät navetan puolelta.
"Epämiellyttävin kokemus oli, kun olin lauantaiaamuna pikku kohmelossa ja Touko soitti: Täällä on lehmä poikinut ja kohtu pihalla. Eläinlääkäri yritti työntää sitä takaisin, kun minä pitelin lehmää. Siinä valahti naama valkeaksi."
Kohtu jouduttiin poistamaan, mutta lehmän henki säästyi. Liskon tilalla eläimiä kohdellaan hyvin, Niinimaa kehuu. Kaikesta päätellen sama koskee renkejä.
"Parempaa taloa ei varmasti löydykään: uudet vehkeet, hyvät työtilat, keittiö- ja hygieniatilat. Jääkaapissakin on yleensä ruokaa."
Kiireisimpinä aikoina renki saattaa nukkua taukotilassa, mutta renkituvan kaltaisesta pysyvästä majapaikasta ei sentään ole kyse; Niinimaa asuu kihlattunsa kanssa vuokralla Siikajoella. Toinen poikkeama perinteestä liittyy isäntä-renkisuhteeseen.
"Touko on hyvä isäntä: kysymällä sanoo, mitä pitää tehdä, ja antaa omille mielipiteille tilaa. Palkka tulee ajallaan, ja ennakkoa saa, jos haluaa."
Tienestin tarkkaa määrää Niinimaa ei ole kuulemma koskaan tarkistanut.
"Ei tämä paraspalkkaisimpia hommia ole, mutta tärkeintä on, että työstä tykkää."
Rullakarhin irrotettuaan Niinimaa huomaa, että traktorista puuttuu työntövarsi. Ilman sitä mukaan ei saada kultivaattoria, joka tekee sen, mihin karhi ei pystynyt.
Takaisin metsästä työntövartta hakemaan. "En ole metsureita täällä nähnytkään", renki kertoo. Metsätyöt Liskon tilalla on ulkoistettu urakoitsijoille. Periaatteessa ne sujuisivat Niinimaaltakin maaseutuopiston oppimäärällä, mutta hänen ja Olli Taskisen tehtävät rajoittuvat maatalouteen.
Kahden enemmän tai vähemmän vakituisen työntekijän ohella 130 hehtaarin tila työllistää maatalouslomittajia, jotka ovat kunnan palkkaamia keikkatyöläisiä. Jos Niinimaata ja Taskista voi verrata entisaikojen renkeihin, niin lomittajat lienevät kuin mäkitupalaisia tai muita kausityöläisiä (ks. viereinen juttu).
Tai sitten piikoja - Liskon navetassa on käytetty naislomittajia. "Karkeasti yleistäen naiset ovat navettahommissa parempia. Lehmien ja muiden elukoiden kanssa pitää olla pitkämielisempi. Jos kone särkyy, sen voi aina korjata", Touko Lisko sanoo.
Nyt työntövarsi on löytynyt, ja Topi Niinimaa on saanut kultivaattorin traktorin perään. Näkyy möyhentävän maata kunnolla.
"Talvisin, kun ei ole peltohommia, taloihin ei yleensä oteta renkiä", Niinimaa kertoo. Ennen vanhaan renkien työpesti sitä vastoin kesti koko vuoden. Tässä suhteessa Liskon tila jatkaa perinnettä: Niinimaalle on tilausta talvellakin. Silloin päivät kuluvat kone- ja navettatöiden parissa.
Touko Liskon puheista kuultaa kaipaus aikoihin, jolloin tilojen työntekijät olivat kuin perheenjäseniä. Nuoruudessaan hän ehti nähdä iäkkään piian, joka oli lähtenyt Liskolta avioon, tehnyt työuran maatalon emäntänä ja palannut eläkepäivillään takaisin.
"Yhteisö oli ennen suurempi. 1970-luku oli viimeistä vanhaa aikaa, muutos alkoi 80-luvulla. Nyt tilat ovat yksin. Kaikki on niin säänneltyä, ettei aidan yli enää hypitä."