Thomas Quasthoff: Minun ääneni. Muistiin merkinnyt Michael Quasthoff, suom. Riitta Virkkunen. Otava 2005.
Suomi ja tarkemmin Rovaniemi on ollut ratkaisevassa asemassa ylipäätään Thomas Quasthoffin (s. 1959) koko uralle. Hänen koulukuoronsa ja -orkesterinsa oli aikoinaan lähdössä kahdeksi viikoksi Rovaniemelle.
Talidomidilapsena syntynyttä Thomasia ei kuitenkaan otettu mukaan matkalle tarunhoitoiselle napapiirille. Paljastui, että kukaan puolesta sadasta nuoresta ei ollut valmis auttamaan Quasthoffia ja ottamaan raajarikkoa vaivoikseen.
Tapauksen jälkeen kuorolaulu ei ymmärrettävästi tuonut lahjakkaalle nuorukaiselle enää mitään iloa. Laulu suuntautui tästedes soolouralle.
Quasthoffin veljesten kirjoittama elämäkerta Thomasista on vetävä kirja. Tietysti siinä kiehtoo aiheen poikkeuksellisuus: fyysisesti vammaisen toimiminen areenalla, jossa tärkeä merkitys on ihmisen esteettisellä esiinpanolla.
Thomas Quasthoffista ei lyhyen vartensa ja nivelettömien jalkojen ja kyynärpäättömien käsien puolesta saa stereotyyppistä ensirakastajaa.
Mutta pian tekstissä unohtuu päähenkilön vammaisuus.
Veljekset vievät lukijan matkalle reissaavan liedlaulajan elämään. Elämässä taistelu vammaisen oikeudesta laulajan uraan voitetaan ja sille kumotaan eri puolilla maailmaa yksi ja toinenkin tuopillinen.
Quasthoffin elämä on yksinkertaisesti hauskaa, vaikka sielun blues on lähtemättömissä.
Ulkoisen hahmonsa vuoksi Thomas Quasthoffin suhde oratorioihin ja oopperoihin on toisenlainen kuin kellään muulla laulajalla.
Kirjassa satsataankin enemmän liediin. Ennakoidaan jopa liedin renessanssia, uskotaan ajassamme piilevään syvällisyyden kaipuuseen.
Thomas Quasthoffille lied on lajina helpompi, sillä siinä huomio kiinnittyy automaattisesti musiikkiin.
"Jos ulkonäkö on kuin Notre-Damen kellonsoittajalla, saattaa kummajaisena pysyä huipulla yhden kauden, mutta pidemmän päälle yleisö hyväksyy taiteilijan vain, jos laatu on kohdallaan, jos hänellä on jotain sanottavaa."