Anna-Maria Reinilä on kirjoittanut avoimen kirjeen, jossa hän kertoo oman näkemyksensä Reinilän talon myyntiin liittyvistä käänteistä.
Oli neljä painavaa perustetta, joiden nojalla 28.4.2002 ilmoitin apulaiskaupunginjohtaja Matti Pennaselle, ettei kuolinpesän (nyt perikunnan) kiinteistössä Kajaaninkatu 15 sijaitseva irtaimistoni ollut enää ostettavissa Oulun kaupungille.
Irtaimistoni myyntiin pano kaupunginhallituksen esityslistalle maanantain 8.4.2002 kokoukseen oli luvatonta. Lausuntoni irtaimistosta oli vasta tulossa. Luin myyntiinpanon Kalevasta perjantai-iltana 5.4., eikä korjaaminen enää onnistunut. En ryhtynyt toimenpiteisiin, koska kaupan toteutuessa äitini Helga Reinilä saisi puoliosuutensa kauppahinnasta ja pääsisi kipeästi kaipaamaansa yksityiseen hoitoon kesäkuun alusta.
Neuvottelutilanne oli poikkeuksellinen alusta alkaen. Olin kieltäytynyt liittymästä uuteen myyntitarjoukseen (31.5.2000) Oulun kaupungille. Kaupunki oli jo 28.3.2000 antanut kielteisen vastauksen kuolinpesän yhteiseen myyntitarjoukseen (1999) vedoten talon kuntoon, hankkeen kalleuteen ja kaupungin taholla puuttuvaan tarpeeseen. Tiedossa oli kaksi mahdollista yksityistä ostajaa.
Uusi myyntitarjous lähetettiin luvattomasti "perikunnan puolesta", vaikka sen oli allekirjoittanut vain kolme (tuolloista) 1/8-osakasta. Siihen ei ollut hankittu tai saatu äitinikään nimeä, mutta myyntineuvottelujen aikana yritettiin merkitä pöytäkirjaan, että tarjouksen olisi tehnyt osakkaiden "enemmistö".
Oulun kaupunki käsitteli tarjousta, ikään kuin koko kuolinpesä olisi jälleen sen takana. Minut velvoitettiin avustamaan konsulttiryhmän työskentelyssä.
Hintapyynnöt kiinteistöstä ja irtaimistosta vaadittiin myös minulta. Kiinteistön osalta asia eteni minun siihen puuttumatta ja voimattakaan puuttua. Allekirjoittajien hintapyyntö oli 4,2 miljoonaa, eli se markkinahinta, minkä eräs pankki olisi maksanut tontista 1980-luvulla, ja minun ilmoitukseni "markkinahinta". Tämä vaadittiin äkkitietona tarkennettavaksi, jolloin kaupungin oli saatava myöntymykseni käsitellä ostohanketta yhdenmukaisten hintapyyntöjen pohjalta.
Kaupunki laski ostohinnan 420 500 euroon (noin 2,5 miljoonaan markkaan), mutta ilmoitin silti olevani valmis allekirjoittamaan kiinteistökaupan muiden päättämän hintaehdon mukaisesti.
Irtaimisto ei ole kummassakaan tarjouksessa ollut selkeästi myytävänä niin kuin kiinteistö. Hyljätyssä myyntitarjouksessa (1999) irtaimistosta oltiin valmiita "neuvottelemaan". Uudessa sitä ei mainita. Myöhemmin on kuitenkin laadittu ja hinnoiteltu kaksi luetteloa, ensimmäinen kolmen allekirjoittajan ja sitä täydentävä kaupungin edustajien toimesta.
Kaksi viikkoa ennen ostohankkeen käsittelyä 8.4.2002 lähetin kaupunginhallituksen lakimiessihteerille kirjeen, jossa ilmoitin olevani valmis myymään irtaimistoani "sellaiseksi kiinteistöön jääväksi sisustukseksi, josta muodostuu aitoja huonekokonaisuuksia", mutta että ratkaisuni ja ehdotukseni eivät noudata muiden laatimia luetteloita sellaisinaan.
Totesin, että irtaimiston myyntiä koskevat perustelut on kirjoitettava sanatarkasti julkisuudenkin kestäviksi, ja että se voi tapahtua vasta kiinteistölausuntoon myönnetyn lyhyen aikataulun jälkeen. Tämä ilmoitus syrjäytettiin.
Kieltämättä olen katsonut irtaimiston ostohinnan alhaiseksi, kuten lukuisat ulkopuolisetkin. Ensimmäisessä luettelossa on 123 kalustetta, pääasiassa antiikkiarvoista 1800-lukua ja jonkun verran sen molemmin puolin. Hinnaksi määrättiin 40 500 euroa, vajaat 243 000 markkaa. Keskihinta on vajaat 33 euroa kalusteelta.
Kaupungin lisäluettelossa on 450-550 pienirtaimiston esinettä, jotka kaupunki on myöhemmin itse arvioinut - niin, mihin hintaan?
Kaupunki ilmoitti, ettei hinnoitteluun ollut välttämätöntä ottaa kantaa ennen kaupunginhallituksen esityslistaa. Sen koommin en ole asiasta kuullut, paitsi että tämäkin irtaimistoni ilmeisesti myytiin ilman minun suostumustani. Ehkä se meni samaan kokonaishintaan, joka oli lehtitiedon mukaan "sovittu" ennen kaupunginhallituksen kokousta.
Samoihin aikoihin Oulun kaupungille hankittiin 1600-luvun hopeakannu hintaan 50 000 euroa, vajaat 300 000 markkaa, eli siis yksi kannu korkeammasta hinnasta kuin koko laaja arvoirtaimisto Kajaaninkadulla.
Irtaimiston laatuvalikoimaa pidin huonosti sopivana kotimuseon luomiseen. Riveiltä ja rivien välistä ilmeni sitä paitsi, että osa irtaimistosta siirrettäisiin pois talosta muuhun käyttöön.
Voimakas tunnereaktio äitini osasta oli neljäs ja välitön syy irtaimistokaupan peruuttamiseen. Valtuuston palauttava päätös kaatoi sairaalan vaihdoksen ja merkitsi äidilleni hätää ja kärsimystä ilman toivoa. Ja tämä siksi, että "jostain vain oli tullut tieto", että olisi vielä joku yksityinen ostaja.
Kunnallinen hoitojärjestelmä oli äidilleni suurelta osin sopimatonta, vaikka lukuisat osasto A4:n hoitajat toimivat vastuullisesti ohjesäännön mukaisissa rajoissa. Olen saanut lopullisen vahvistuksen siitä, että äitini ruokaan sisältyi lähes päivittäin ruoka-aineita, jotka aiheuttivat hänelle sappikipuja ja allergista pahoinvointia. Oli lukuisia muita ahdistavia vaikeuksia. Hän pelkäsi. Mitkään kirjelmät Oulun kaupungin erilaisille päättäjille eivät auttaneet, vaikka maksusopimus Diakonissalaitokselle kaupunkitalon omaisuutta vastaan oli ollut pitkälle tekeillä.
Vielä viisi päivää ennen kuolemaansa äitini rukoili osastolääkäriltä vapautusta Kontinkankaalta ja lääkärin hoitoa, mutta hänen oli todistettu saavan hyvää hoitoa ja olevan kykenemätön pätevästi ilmaisemaan tahtoaan.
Oulun kaupungin haluttomuus Reinilän talon ostoon perustuu lehtitietojen mukaan suurempiin syihin kuin vaillinaiseen irtaimistoon. Hinta-argumentit ovat samat kuin maaliskuussa 2000: kiinteistön osto, korjaaminen ja käyttökustannukset olisivat liian suuria, ja kaupungilla on jo merkittävä kiinteistöomaisuus.
Näiden argumenttien vuoksi oli runsaan kahden ja puolen vuoden lisäkierros tarpeeton ja rakennuksen kunnon sekä hinnan kannalta tuhoisa.
Kiinteistön ostotarpeesta on erityisesti syytä huomata seuraava lausunto: "Erillisen museoyksikön perustamiselle ei kaupungin talouden kiristyessä ole perusteita."
On myös ilmoitettu, ettei kiinteistön käyttötarkoitukseen ole tullut selkeytystä.
Perikunnan kanssa ei ole enää käyty "virallisia neuvotteluja", mutta ilmauksesta päättäen epävirallisia kyllä. Ei kuitenkaan minun kanssani, vaikka olen odottanut mahdollisuutta uudistaa ja täydentää oman museoehdotukseni. Tällaisesta yhteydenotosta tuli kiertotieto jo heinäkuussa.
Herrat Pennanen ja Yypänaho julkistivat kuvan ahnaasta kulttuurihäiriköstä perikunnan osakkaiden joukosssa. Vahvasti yksipuolistettu tieto leimaa kohteen väärin, varsinkin jos siihen liittyy virheellisiä yksityiskohtia.
Kuka on puhunut irtaimiston huutokaupasta? Luvaton myyntiin pano ei ole "sopua", johon "päästään" ja jonka peruuttamisesta voidaan tehdä syyllisyysasia. Ei minua, eikä ketään, ole lupa aiheettomasti tahrata.
Eikö Oulun kokoisesta vanhasta sivistyskaupungista ja kukoistavasta teknologiakeskuksesta tosiaankaan löydy muita ratkaisumalleja kuin kaupan kaatuminen ja oikeudenkäynti purkuluvan saamiseksi tai yhden osakkaan alistaminen väärin johdateltuun kauppamenettelyyn ja museovisio, joka ei ole paras mahdollinen?