Ruotsin pääministerin käsiin jäi viimeinen täysimuotoinen EU-puheenjohtajuus. Hän hoiti urakkansa enimmäkseen hyvin. Myös jatkossa paljon on kiinni eri maiden valmiuksista.
Ruotsin pääministerillä Fredrik Reinfeldtillä on paljon kirittävää kotimaan politiikassa. Syksyllä ovat vaalit ja nykyisillä kannatuslukemilla punavihreä oppositio on tukevasti niskan päällä. Lisäksi oikealla laidalla ulkomaalaisvastainen "Ruotsidemokraatit" näyttää nousevan äänikynnyksen yli ensimmäisen kerran, jolloin jokin pieni hallituspuolue saattaa pudota pois koko parlamentista.
Maan autoteollisuuskin on henkihieverissä ja tuhannet työpaikat vaarassa. Nuorisotyöttömyys on muuten vain kivunnut korkealle yli kansankodin normaalitason.
Luulisi, että pääministeri olisi käyttänyt kaiken tarmonsa näihin asioihin. Todellisuudessa Reinfeldt on saanut urakoida aivan muualla kuin Ruotsin politiikassa. Euroopan unionin uusi perussopimus on pitänyt saada läpi, Tshekin jääräpäinen presidentti taivutelluksi sen taakse, unionille on täytynyt löytää uusi presidentti ja ulkoministeri, ilmastoneuvottelut piti jotenkin hoitaa, ja niin edelleen.
Siinä sivussa piti isännöidä seitsemän huippukokousta, alkaen Yhdysvalloista, Kiinasta ja Venäjästä.
Ruotsin EU-puheenjohtajuuden kohdalle osui läkähdyttävä työtaakka. Yleisesti ottaen Reinfeldt ja muut Ruotsin virkakoneisto selvisi urakastaan hyvin. Kausi oli jopa loistava verrattuna edeltäneeseen Tshekkiin, joka oli täysi katastrofi.
Ruotsalaisia on pidetty puheenjohtajina vähän tylsinä mutta tunnollisina - kuulostaa pohjoismaisen tutulta. Suurin saavutus oli Lissabonin sopimuksen junailu satamaan, vaikka uusien huippuvirkojen täyttämisessä alkoi tulla jo hätä käteen.
Suurin epäonnistuminen oli Kööpenhaminan ilmastokokous, jossa EU:n puheenjohtajaa ei lopulta kukaan ratkaisuhetkillä oikeasti kaivannut. Eurooppalaisen vaikutusvallan rippeitä käyttivät Saksan, Britannian ja Ranskan johtajat, eivät EU:n instituutiot.
Mutta paha sitäkään on Reinfeldtin viaksi laittaa. Se romahdus ei ollut hänen pelastettavissaan.
Kaikkiaan tilinpäätös viimeisestä tämänmuotoisesta puheenjohtajuudesta menee selvästi plussan puolelle. Ruotsin kausi tarvittiin normalisoimaan olot, kun Tshekiltä kaikki oli mennyt penkin alle.
Lissabonin sopimus on nyt voimassa, ja sen myötä EU-puheenjohtajuudet muuttuvat. Pulma on vain siinä, että sekin muutos kuuluu sarjaan "nähtäväksi jää". Puolivuotiset kaudet sinänsä säilyvät ja jokaisen vuorossa olevan maan hallinnolle koituva työtaakka pysyy jokseenkin ennallaan. Jos Suomi olisi nyt puheenjohtaja, suomalainen ministeri tai virkamies istuisi vetämässä puhetta lukemattomissa unionin sisäisissä kokouksissa, joista osa myös olisi Suomessa.
Ainoa todella suuri ero on näkyvimmässä tehtävässä. EU:lla on nyt pysyvä presidentti ja pysyvä ulkoministeri. Silloin puheenjohtajamaan pääministerin on väistyttävä johonkin takavasemmalle. Ensi vuoden aluksi Espanjan pääministeri José Luis Zapatero joutuu sopimaan työnjaon uuden presidentin Hermann van Rompuyn kanssa.
Siitäkään ei ole selkeitä toimintaohjeita, ja voi hyvin kuvitella jäsenmaiden johtajia, jotka eivät yksinkertaisesti malta pysytellä syrjässä. Odotettavissa on sekavia hetkiä ja ihmettelyä toimivallasta. Myös jatkossa unionin toiminnan tehokkuus on paljon kiinni siitä, millaisella otteella sen kokouksia vedetään. Vaihtuvien puheenjohtajuuksien motivaatio voi jopa heikentyä, jos maan johtaja ei pääse parrasvaloihin entiseen tapaan.