”Onko teillä Jumala?”
Keskustelunavaus oli hieman yllättävä ja aika haastavakin alkeellisilla turkinkielen taidoilla vastattavaksi.
Pitikö minun kertoa, tiedänkö vai uskonko Jumalan olevan? Keitä tässä tarkoitettiin ”teillä”?
Pitikö minun vastata omasta puolestani, perheeni puolesta vaiko koko sen kaukaisen ja oudon maan asukkaiden puolesta, joka ei ollut Saksa ja jonka sijaintia kysyjä ei osannut asettaa kartalle?
Ontologisen ja epistemologisen ongelman ohittaen päätin hieman omavaltaisesti vastata perheeni puolesta, johon kuului kolme ortodoksia ja yksi evankelis-luterilanen. Sanoin että on meillä.
”Onko yksi Jumala?”
Juuri Koraanini lukeneena arvelin ymmärtäväni kysymyksen vakavuuden ja vakuutin, että vain yksi on.
”Onko sama Jumala kuin meillä?”
Tähänkin saatoin vastata myöntävästi. Yläkerran perheenäiti taputteli oikealla kädellään sydänalaansa ja säesti taputuksia toistamalla ”aine Allah, aine Allah”. Sama Jumala.
Tämä oli perustavaa laatua oleva tieto ja suuri helpotus tulevan naapuruussuhteemme kannalta.
Nyt saatettiin siirtyä puhumaan vähemmän tärkeistä asioista.
Keskustelu käytiin 1980-luvun lopulla illan pimetessä istanbulilaisessa Kasımpaşan kaupunginosassa sijaitsevan talon kattoterassilla, jossa teetä siemaillen tutustuimme uusiin naapureihimme.
Olimme kaupunginosan ainoat ulkomaalaiset, ja yhteiseloamme tulisi jatkumaan koko akateemisen lukuvuoden ajan.
Kasımpaşa on kautta olemassaolonsa ollut kuuluisa kaupunginosa.
Lähes kaikki turkkilaiset tietävät sen – vähän niin kuin suomalaiset tietävät historiasta Rööperin tai Sörkan.
Istanbulilaisessa korkeakoulussa opettaneet professorit Hilary Sumner-Boyd ja John Freeley luonnehtivat sitä vuonna 1972 ilmestyneessä kaupunkioppaassaan ”synkkämaineiseksi slummiksi”, mikä ei estänyt heitä löytämästä alueelta osmaniajan kulttuurihistorian kannalta kiinnostavia jäänteitä.
Kun perheemme asettui syksyllä 1988 asumaan Kasımpaşaan, sanoivat turkkilaiset akateemiset tuttavamme, että siinä ei ollut järkeä: ”Siellä asuu kurdeja ja mustalaisia.”
Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa toimittaja Minna Nalbantoğlu luonnehti kaupunginosaa työväenluokkaiseksi.
Me viihdyimme Kasımpaşassa ja viihdymme edelleenkin aina, kun se on mahdollista.
Se tarjoaa edelleen näköalan siihen etniseen, uskonnolliseen, poliittiseen ja rakenteelliseen kokemustodellisuuteen, joka luo kasvualustaa Turkin nykyisen, röyhkeän itsevaltaisesti käyttäytyvän islamistisen presidentin Recep Tayyip Erdoğanin monien silmissä selittämättömältä näyttävälle suosiolle.
Erdoğan vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Kasımpaşassa. Kuten tiedämme, hän myi kadulla seesamrinkeleitä ja potki jalkapalloa – kuten muutkin turkkilaispojat samankaltaisissa kaupunginosissa.
Vuonna 1994 hänet valittiin Istanbulin pormestariksi, 2003 Turkin pääministeriksi ja viime vuonna presidentiksi.
Valtaannousun ja EU-lähentymisen alkuvaiheessa Kasımpaşankin ilmettä ja infrastruktuuria alettiin rivakasti siistiä ja modernisoida.
Kasımpaşan suuri poika piti huolen omistaan; nyt kaupunginosan jalkapallokenttä on nimetty Erdoğanin stadioniksi.
Kun keväällä 2013 Gezi-parkin mielenosoitusten kyynelkaasupilvet kulkeutuivat Kasımpaşaankin, oli naapurisovun ja omankin edun vuoksi syytä pitää suut supussa.
Niin tekivät myös naapuruston ”kurdit ja mustalaiset”.
Perheenäidit eivät tukeneet pääministerin vastaisia mielenosoituksia kattilankansia paukuttaen, kuten he tekivät Aasian puolen keskiluokkaisissa kaupunginosissa.
Pääkadulla järjestettiin mielenosoituksia Erdoğanin puolesta, oppositiopuolue CHP:n paikallistoimiston ikkunat rikottiin ja tietokoneet lyötiin säpäleiksi.
Olin yllätyksekseni saanut jo jonkin aikaa päivittäin hakea läheisen pikkukaupan lehtihyllystä englanninkielisen Today’s Zaman -sanomalehden, jota kustantaa Erdoğanin aiempi aatekumppani ja nyt vapaaehtoisessa maanpaossa asuva vastustaja Fetullah Gülen.
Lehti julkaisi useiden ulkomaisten ja eri kansallisia vähemmistöjä edustavien journalistien kolumneja, jotka kritisoivat väliin ankarastikin hallituksen toimia.
Nyt lehteä ei enää ollut saatavilla, ja kauppias alkoi jo kaukaa minut nähdessään huitoa kaksin käsin, ilmaisten ettei halua nähdäkään minua.
Toissa sunnuntain parlamenttivaaleissa turkkilaiset ilmaisivat kyllästyneensä Erdoğanin suuruudenhulluuteen.
Saa nähdä, jos ja toivottavasti kun muutaman viikon kuluttua olen taas Kasımpaşassa, valmistellaanko Turkissa ennenaikaisia vaaleja.
Kirjoittaja on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.
Kolumni