Lukijalta
Mielipide

Ravitsemustiede on voimakkaasti arvosidonnaista - ongelmallista tämä on silloin, kun arvojen uskotellaan seuraavan suoraan tieteen tuloksista

Ravitsemustieteen ”ongelmalapsi” on selvästikin muistiin perustuva ravitsemusepidemiologia, jota vastikään kutsuttiin Journal of Clinical Epidemiology -lehdessä pseudotieteeksi, kirjoittaa Anssi Manninen.

Ravitsemustieteen oppikirjoja lukemalla saa sellaisen vaikutelman, että ravitsemustieteen tehtäväksi on katsottu yleisen didaktiikan tapaan konkreettisten menettelytapaohjeistojen antaminen.

Mielestäni ravitsemustiede suorittaisi paremmin tehtävänsä, jos se ei lähtisi kilpailemaan didaktiikan kanssa normatiivisten ohjeiden antamisessa, vaan keskittyisi tuoreimman saatavilla olevan tutkimusdatan perusteella opettamaan asioita alan opiskelijoille.

En ehdota, että ravitsemustieteen tulisi olla täysin arvoista riippumatonta tiedettä. Sellaista tieteen alaa ei ole olemassakaan. Mutta aina kun korostetaan jotain teoreettista suuntausta, puhutaan aina myös tiettyjen kasvatusarvojen puolesta. Ongelmallista tämä on silloin, kun arvojen uskotellaan seuraavan suoraan tieteen tuloksista.

Otetaan tarkasteluun viralliset ravitsemussuositukset. Kuinka monessa ravitsemustieteen oppikirjassa olette nähnyt käsiteltävän kriittisesti ravitsemussuosituksia? Kirjoittajat ikään kuin olettavat, että valtiovallan antamia suosituksia ei ole korrektia kritisoida.

Erityisesti ammatti- ja ammattikorkeakoulutasoisissa ravinto-oppikirjoissa virallisia suosituksia pidetään ”lopullisina totuuksina” ja niissä on usein myös hatusta vedettyjä ohjeita, kuten ”syö vähintään kahdeksan leipäpalaa päivässä” ja ”aamupala on päivän tärkein ateria”. Mikään ihmisen fysiologiassa tai anatomiassa ei viittaa siihen, että nämä väitteet olisivat tosia.

"Kuinka monessa ravitsemustieteen oppikirjassa olette nähnyt käsiteltävän kriittisesti ravitsemussuosituksia?"

Oppikirjoissa harvoin kerrotaan sitä tosiasiaa, että ihmisen ruoasta saatavan hiilihydraatin fysiologinen tarve on tasan nolla grammaa. Yleensä unohdetaan mainita myös se tosiasia, että kaikki luontaiset rasvahapot nostavat ns. hyvää kolesterolia (HDL) ja tyydyttyneet eli ns. pahat rasvat kaikkein tehokkaimmin.

Olen nähnyt tämän tiedon vain yhdessä oppikirjassa (Biochemical and Physiological Aspects of Human Nutrition, Saunders 2000). Eräs ravitsemustieteen dosentti ei ollut ilmeisesti lukenut kyseistä teosta, sillä hän väitti aikoinaan Helsingin Sanomien (HS) haastattelussa, että tyydyttyneet rasvahapot laskevat HDL:ää.

Mikrokohun vuoksi HS pyysi kommenttia THL:n tutkimusprofessorilta, joka lyhyesti myönsi, että tyydyttyneet rasvat nostavat HDL:ää, mutta hän teki samaan hengenvetoon selväksi, että kyseinen tieto on tarpeeton. Eli ravitsemussuositusten kannalta epämiellyttäviä tosiasioita ei ole syytä kertoa kansalle. Mainittu dosentti ei ollut myöskään oppinut, että hiilihydraatti ei ole ihmiselle välttämätön ravintoaine.

Samaisessa kirjassa esitellään lyhyesti kontrolloituja syöttökokeita, joissa on havaittu hiilihydraatin korvaamisen proteiinilla parantavan veren rasva-arvoja. Tästä huolimatta kirjan loppupuolella esitellään kritiikittömästi parikymmentä vuotta vanhaa ruokapyramidia, joka sallii syödä vähärasvaisia runsashiilihydraattisia elintarvikkeita (pasta, riisi, leipä) niin, että napa ruskaa.

Ravitsemustieteen ”ongelmalapsi” on selvästikin muistiin perustuva ravitsemusepidemiologia, jota vastikään kutsuttiin Journal of Clinical Epidemiology -lehdessä pseudotieteeksi. Ravitsemustieteen pitäisi nojautua pikemminkin fysiologiaan, biokemiaan ja kontrolloituihin syöttökokeisiin.

Anssi Manninen

Fuengirola (Malaga), Espanja

Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!

Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.