Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari kertoi tällä viikolla, että eduskunta aikoo ehdottaa presidentti Martti Ahtisaarelle Nobelin rauhanpalkintoa Indonesian hallituksen ja Acehin maakunnan rauhanneuvottelujen välitystyöstä.
Ahtisaarelle on ehdotettu rauhan Nobelia jo kahdesti aiemmin, vuosina 2000 ja 2001, ansioista Namibian itsenäistymisessä ja Kosovon sodan lopettamisessa. Häntä ei ole onnistanut. Myöskään tänä syksynä jaettava palkinto ei tule kysymykseen, sillä valintamylly kestää vuoden. Jollei ehdotusta ole jo "sisällä", Ahtisaaren vuoro voi siis koittaa aikaisintaan 2006.
Suomalaisten mielestä Ahtisaari olisi varmasti palkintonsa ansainnut. Historia vain osoittaa, että sitä on äärimmäisen vaikea saada. Saksalainen lähetyslääkäri Albert Schweitzer oli ehdolla 1930-luvulla joka vuosi, mutta palkinto osui kohdalle vasta 1952. Amerikkalainen sosiaalityöntekijä Jane Addams asetettiin ehdolle 91 kertaa vuosina 1916-31. Lopulta valinta osui häneen.
Rauhanpalkinnon historiasta löytyy sivuja, jotka olisivat saaneet jäädä kirjoittamatta.
Ruotsin valtiopäivien demarijäsen E.G.C. Brandt ehdotti 1939, vakavissaan tai piruuttaan, että rauhan Nobel myönnettäisiin Adolf Hitlerille. Brandt perusteli ehdotustaan yksinkertaisesti sillä, että Hitler oli Saksan kansallissosialistisen puolueen johtaja. Brandt veti ehdotuksensa takaisin, kun Nobel-komitea jätti sen huomiotta.
Yhtä lailla kulmakarvoja nostattaa Norjan entisen ulkoministerin, historioitsija Halvdan Kohtin 1945 tekemä ehdotus, että rauhan Nobel olisi pitänyt myöntää neuvostodiktaattori Iosif Stalinille. Koht katsoi, että isä aurinkoinen olisi ansainnut palkinnon pyrkimyksistään lopettaa toinen maailmansota. Häntä ehdotti 1948 myös tshekkiprofessori Wladislav Rieger.
Samaan sarjaan voi laskea myös romanialaisprofessorien 1948 tekemän ehdotuksen, että rauhan Nobel olisi tullut myöntää Neuvostoliiton ulkoministerille Vjatsheslav Molotoville. Peruste on syytä noteerata: pyrkimykset "turvata rauha ja demokratia toisen maailmansodan aikana ja jälkeen". Miltähän tämä perustelu olisi kuulostanut Baltiassa ja Itä-Euroopassa?
Rauhan Nobelin historia liippaa ajoittain myös Suomen historiaa. Vähintäänkin aikansa eläneeltä tuntuu Ruotsin valtiopäivien 17 jäsenen 1946 tekemä ehdotus myöntää palkinto neuvostodiplomaatti Aleksandra Kollontaylle. Madame Kollontayn palkitsemisehdotusta perusteltiin hänen diplomaattisilla yrityksillään lopettaa Suomen ja Neuvostoliiton sota vuosina 1940-44.
Niinikään Ruotsin valtiopäivien 12 edustajaa ehdotti 1939, että palkinto olisi myönnetty Britannian ulkoministerille Neville Chamberlainille. Syy: Chamberlainin panos Münchenin sopimukseen, jolla hyväksyttiin Hitlerin vaatimus saada Tshekkoslovakia luovuttamaan Saksalle sudeettialueet. Tshekkoslovakia uhrattiin, jotta vältyttäisiin suursodalta. Se alkoi vuotta myöhemmin.
Vaikka suomalaiset eivät ole saaneet yhtään rauhan Nobelia, he ovat päässeet kyllä ehdottajien historiaan. Vanhin merkintä löytyy vuodelta 1924, jolloin viisi suomalaisministeriä ja -kansanedustajaa ehdotti palkintoa brittipoliitikko Edmund Dene Morelille tämän ansioista Afrikan alkuperäiskansojen suojelussa siirtomaavalloilta ja yrityksistä estää Saksan ja Ranskan siirtomaasota. 1924 palkintoa ei jaettu lainkaan.
Nobel-historiassa on paljon enemmän perusteltuja kuin typeriä esityksiä. Siksi Ahtisaaren mahdollisuuksiin kannattaa suhtautua realistisesti. Hän on hyvä ehdokas, ja se on jo paljon se.