Kirjoittaja toimi Martti Ahtisaaren neuvonantajana vuosina 1994-1999.
Martti Ahtisaari on luonut uransa kansainvälisenä virkamiehenä, kuten hän mielellään omaa ammattiaan on kuvannut.
Kuusi vuotta tasavallan presidenttinä osui sekin aikaan, jolloin Suomi aidosti astui sekä eurooppalaisen integraation ydinvirtaan että dynaamisten yritystensä ansiosta menestyi nopeasti kasvaneilla globaaleilla markkinoilla. Kansainvälinen virkamies antoi historian kritiikin kestävän panoksensa Suomelle, joka oli murroksessa ja navigoi turvallisemmille vesille.
Sattumoisin olin tavannut Ahtisaaren ensimmäisenä työpäivänäni ulkoministeriön nuorena avustajana helmikuun alussa 1973. Mieleeni jäi eloisa ja avoin apulaisosastopäällikkö. Keskustelusta en paljoa muista, mutta eiköhän siinä nuori avustaja saanut opastusta alkavalle virkauralle.
Seuraava tapaaminen osui vasta 1980-luvun puoliväliin, jolloin olin lähetystöneuvos Suomen YK-edustustossa New Yorkissa. Apulaisosastopäälliköstä oli tullut YK:n alipääsihteeri. Taisimme keskustella pääkonsuli Antti Lassilan residenssissä ilmoista - ja Reaganin ulkopolitiikasta.
Kansainvälisenä virkamiehenä Ahtisaaren läpimurto tapahtui YK:n Namibia-erityisedustajana samoihin aikoihin tai hieman myöhemmin 1980-luvun lopulla. Samaan aikaan hän toimi edelleen YK:n hallinnosta vastanneena alipääsihteerinä.
Namibian itsenäistymistä on pidetty yhtenä YK:n suurista saavutuksista, ja operaation kätilönä toimi Ahtisaari. Se koetteli miestä, koska YK:n erityisedustaja joutui käyttämään valtaoikeuksiaan äärimmäiseen pisteeseen saakka. Yhtä kaikki: Namibiassa pidettiin vapaat vaalit, ja Ahtisaaresta tuli maan kunniakansalainen.
Toimittuaan ulkoministeriön korkeimpana virkamiehenä, valtiosihteerinä, 1991-1994, hän nousi Suomen kymmenenneksi tasavallan presidentiksi ensimmäisessä suorassa kansanvaalissa. Keväällä 1993 hän oli lyönyt pitkäaikaisen pääministerin ja SDP:n puheenjohtajan Kalevi Sorsan esivaalissa.
Ahtisaaren pyynnöstä toimin esivaalin aikaan ehdokkaan apuna, mikä sitten johti omalta osaltani yli kuuden vuoden "linnapalveluun". Presidentiksi noustuaan Ahtisaari nimitti avustajakuntansa, "kabinetin", jonka jäsenenä aloitin 1. maaliskuuta 1994.
Monet arvostelivat kabinetin perustamista Suomen oloihin sopimattomana amerikkalaisuutena, mutta nyt tällaiset esikunnat kuuluvat presidenttien ja pääministerien vakiokalustuksiin.
Suomi oli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä ollut vahvojen presidenttien valtakunta. Tarkempi politiikan tutkimus varmaan tulee tätä kuvaa aikanaan korjailemaan. Joka tapauksessa vuonna 1948 Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimus kiinnitti Suomen itäisen suurvallan strategiseen etupiiriin, mistä geopoliittisesta realiteetista muodostui Suomen kansainvälistä asemaa hallitseva reunaehto. Kukin presidentti tulkitsi Suomen asemaa ja liikkumavapautta hieman toisistaan poikkeavalla tavalla. Tietenkin tämä johtui myös sekä sisäpoliittisista että ulkoisista olosuhteista.
Ahtisaaren erityinen osa liittyi presidenttiyteen tilanteessa, jossa tämä kaiken kattava geopoliittinen realiteetti oli menettänyt olennaisen osan merkityksestään: Berliinin muurin murruttua vapauden padot aukesivat ja lopulta myös keinotekoinen neuvostovaltio romahti. Suomessa yksi sukupolvi ulkopoliittista asiantuntemusta menetti hetkeksi uskottavuutensa. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta Euroopan kahtiajaon päättymiseen ei uskottu eikä siihen varauduttu.
Ahtisaari käytti ehkä tiedostamattaan, ehkä tiedostaen, hyväksi tätä muutosvaihetta. Hän tuki vaalikampanjassaan Suomen liittymistä Euroopan unioniin. Muistan hyvin kuinka eräät hänen ystävänsä vasemmiston piirissä epäröivät kannatuslukujen laskiessa, vaalitaiston muututtua loanheitoksi ja EU:n vastaisuuden lietsonnaksi.
"Jos joudun luopumaan EU-linjastani, menkööt sitten kannatus." Tämän ehdokas tokaisi minulle joskus toisen kierroksen kampanjoinnin alkuvaiheissa. Ja piti tässä asiassa sanansa.
Valintansa jälkeen Ahtisaari otettiin hyvin vastaan kaikissa pääkaupungeissa. Hänellä oli myös hyvä kansainvälinen pressi. Etenkin saksalaislehdet nostivat esille hänen saavutuksiaan ja korostivat valitun presidentin epäpoliittisuutta sosialidemokraattisesta taustasta huolimatta.
Mikä tahansa puolue olisi tällaisesta vetoavusta ollut mielissään.
Konservatiivinen Die Welt kuvasi häntä uuden ajan presidentiksi. Samalla tavoin kuvattiin Viron presidenttiä Lennart Merta, johon Ahtisaari sai luontevan yhteyden heti virkakauden alussa.
Syksyllä 1984 Ahtisaari suoritti viikon mittaisen valtiovierailun yhdistyneeseen Saksaan ja piti viisitoista puhetta. 1985 hän suoritti valtiovierailun Lontooseen "kaikilla mausteilla". Englannin kuningatar ottaa valtiovieraita vastaan samanlaisin juhlallisuuksin vain kahdesti vuosittain. Ahtisaaren saama huomionosoitus ei ollut osoitettu vain Suomelle, vaan myös "kansainväliselle virkamiehelle".
Seuraavana vuonna Ahtisaari veti Kiinaan suurta vienninedistämisvaltuuskuntaa. Matkalla tavattiin Kiinan huippujohtoa ja - niin otaksun - Nokiakin sai hyvää vetoapua nopeasti kasvaneilla Kiinan markkinoilla.
Seuraavana vuonna 1997 Ahtisaari teki uuden vierailun Kiinaan. Nyt puhuttiin politiikkaa, myös ihmisoikeuksia, vaikka suomalaisessa mediassa "tiedettiin", ettei tarpeeksi.
Aiemmin samana vuonna hän isännöi Venäjän ja Yhdysvaltain presidenttien huippukokouksen Helsingissä. Yhteys suurvaltojen päämiehiin oli suora ja luonteva.
Ahtisaarella ei mennyt kotimaisessa julkisessa sanassa yhtä hyvin kuin maan rajojen ulkopuolella. Tätä voi selittää esimerkiksi sillä, että hän tuli presidentiksi establishmentin (yhteiskunnan perinteiset muodot ja valtarakenteet) ulkopuolelta.
Toisaalta tämä väite vaatinee tarkennusta. Totta kai Ahtisaari oli jo taustansakin puolesta osa ainakin ulkopoliittista establishimentia. Mutta kuten esivaalin hävinnyt Sorsa usein muistutti, kyse oli SDP:n kokemasta "häpeästä", kun puoluevaaliin oli osallistunut myös puolueeseen kuulumattomia äänestäjiä. Vaalihan oli avoin kaikille.
Myöhemmin SDP on korjannut virheensä eikä ulkopuolisilla enää ole asiaa SDP:n esivaaleihin. Onko tämä hyvä asia demokratian kannalta, on seikka, jota on syytä miettiä myös SDP:ssä. Ehkä tämä asia nousee esille tilanteessa, jossa SDP on oppositiossa, kuten muutkin maamme puolueet ovat olleet, ja joutuu miettimään kannatuskysymystä uudelta ja entistä avoimemmalta pohjalta.
Kotimaisessa mediassa Ahtisaari sai aidosti taistella asemastaan ja presidentti-instituution arvovallasta. Tässä ei sinänsä ole mitään hämmästyttävää tai poikkeuksellista. Kekkonen oli koko pitkän kautensa myös median hampaissa, ei vain kiitosten kohde. Koivisto ajautui vähän väliä kolliisiokurssille (yhteentör-mäys) milloin YLE:n, milloin jonkun iltapäivälehden kanssa.
Vaikka Ahtisaari piti varmasti enemmän lehdistötilaisuuksia kuin edeltäjänsä, ja päästi median edustajia niin sanotusti iholle, se ei paljoa auttanut. YLE:n "Iltalypsystä" tuli jonkinlainen symboli yhdenlaiselle loanheitolle, jossa hyvä maku antoi tilaa loukkaavaksi tarkoitetulle pilailulle.
Tässä ei kansainvälisesti vertailtaessa ole mitään tavatonta. Demokratiaan kuuluu pilailun ja jopa loukkaavankin irvailun salliminen. Venäjällähän sellaista ei enää sallita. Eikä monissa islamilaisissa maissa.
Ehkä Ahtisaaren - ja eräiden hänen neuvonantajiensa siinä sivussa - saama pilkka oli myös osa sellaista henkistä vapautumista, jonka puutteista kärsittiin kylmän sodan kaudella kun valtiolliset "neuvostovastaisuuden" urkkijat kaitsivat pienimuotoistakin kansalaiskeskustelua.
Kymmenennen presidentin kausi oli päättymässä, kun toisen maailmansodan jälkeen suurin Euroopassa tapahtunut sotilaallinen operaatio saatiin lopetettua Ahtisaaren vetämissä kolmikantaneuvotteluissa 3. kesäkuuta 1999 Belgradissa.
Tässä vaiheessa SDP oli tehnyt ratkaisunsa ja halusi valita uuden presidentin esivaalissa, mihin hyvin työnsä tehnyt istuva presidentti ei suostunut. Eikä hänen seuraajansa sellaiseen joutunutkaan toisen kautensa alla vuonna 2005. SDP oli palannut juurilleen. Mutta Ahtisaari oli vuonna 2006 saanut jälleen tehtäväkseen Kosovon neuvotteluprosessin. Nyt kyse on maakunnan itsenäistymisestä.
Ahtisaari ei jäänyt suremaan kohtaloaan, vaan tarttui lukuisiin uusiin haasteisiin heti virkakautensa päätyttyä. Edessä oli vielä pitkä latu hiihdettävänä - vai pitäisikö sanoa, että monta golf-kierrosta kierrettävänä. Suomalainen diplomatia oli saanut Ahtisaaressa mittapuun, joka täyttää kovimmat kansainväliset kriteerit. Mutta hän vahvisti myös presidenttinä Suomen kansainvälistä asemaa, josta lamasta elpymässä ollut pohjoinen demokratiamme kiistattomasti hyötyi.
Jättäessään virkansa hän toivoi, että vastaisuudessa presidentit olisivat yhden kauden presidenttejä. Tämä vahvistaisi kansanvaltaa ja tavallaan uudistaisi instituutiota. Kuudessa vuodessa jokainen voi antaa parhaat panoksensa presidenttinä. Samalla pääministerin ja tasavallan presidentin tehtävien erilaiset vastuut korostuisivat uuden perustuslain mukaiseen suuntaan.
Tämä tasavallan huipputehtävien vastuiden selkiytyminen on siirtynyt tulevaisuuteen.
n