Israelin sisäpoliittinen sekasorto vie Lähi-idän rauhan entistä kauemmaksi. Oikeisto odottaa vaalivoittoa ja suurimman puolueen asemaa. Israelin sisäpolitiikka on ajautunut lähes kaaokseen, kun työväenpuolue jätti Ariel Sharonin hallituksen. Asevoimien entisestä komentajasta Shaul Mofazista tuli uusi puolustusministeri, ja Ariel Sharonin haastaja, entinen pääministeri Benjamin Netanjahu suostui ulkoministeriksi. Sitä ennen Sharonin oli taivuttava ennenaikaisten vaalien järjestämiseen.
Ennenaikaiset vaalit ehkä sittenkin olivat parempi vaihtoehto kuin Sharonin liittoutuminen äärioikeistolaisten puolueiden kanssa.
Israelin sisäinen kriisi kuitenkin lisää epävakautta Lähi-idässä aikana, jolloin Yhdysvallat suunnittelee hyökkäyssotaa Irakia vastaan. Se on nyt aikaisempaa todennäköisempää presidentti George W. Bushin ja republikaanien suurvoiton jälkeen.
Israelin sisäpolitiikka on aina ollut arvaamatonta. Vielä muutama vuosi sitten oli vaikea kuvitella, että maan pääministeriksi nousisi joskus äärioikeiston suosikki Ariel Sharon. Hän on entinen kenraali, jolla on säälimättömän sotilaan maine. Sharon on kuitenkin onnistunut hallitsemaan maata, vaikka Likudilla on 120-paikkaisessa parlamentissa vain 19 kansanedustajaa.
Nykyiseen sisäpoliittiseen kriisiin ajauduttiin siksi, että työväenpuolue jätti hallituksen, lähinnä taktisista syistä. Tosin yhteistyö Likudin kanssa vaikutti väkinäiseltä. Jonkinlaiseksi saavutukseksi on kuitenkin laskettava se, että intifadan ja terrori-iskujen paineessa synnytetty hallituskoalitio onnistui pysymään koossa lähes kaksi vuotta.
Työväenpuolueen käynnistämä kiista siirtokunnille osoitetuista määrärahoista oli ilmeinen tekosyy, vaikka siirtokuntien perustaminen palestiinalaisalueille kiistatta lisää jännitystä ja terroria. Työväenpuolueen johtaja Benjamin Ben-Eliezer jätti hallituksen, koska hänen oma asemansa on uhattuna.
Muitakin syitä eroon oli. Työväenpuolueen eväät hallituksessa ja uskottavuus kansan keskuudessa kävivät jo vähiin. Alunperinkin työväenpuolueen tehtävänä oli lähinnä hillitä Sharonin hallituksen sotaisaa kuvaa. Kun terrori vain kiihtyi ja rauhan mahdollisuudet lipuivat entistä kauemmaksi, työväenpuolue katsoi parhaimmaksi jättää hallituksen.
Oppositioasema ei ehkä kuitenkaan palauta työväenpuoluetta valtaan ennenaikaisten vaalien jälkeen. Jatkuvat terrori-iskut israelilaisia siviilejä vastaan ovat tiivistäneet kansalaiset hallituksen tueksi. Likud todennäköisesti menestyy tulevissa vaaleissa niin hyvin, että se nousee työväenpuolueen ohi maan suurimmaksi puolueeksi.
Israelin politiikan arvaamattomuudesta antaa hyvän kuvan se, että Sharonin haastajaa Benjamin Netanjahua voidaan nyt pitää oikeistolaisena Sharoniin verrattuna. Pääministerinä 1990-luvun lopulla Netanjahu oli jopa sovinnollinen palestiinalaisia kohtaan. Nyt puolestaan Sharon vaikuttaa Netanjahun rinnalla sovinnolliselta.
Pääministeriys ilmeisesti pehmentää kovintakin sotilasta. Sharon on ilmoittanut kannattavansa Palestiinan valtion perustamista eikä ole karkottanut Jasser Arafatia, vaikka äärioikeisto on sitä vaatinut. Nyt Netanjahu haluaa päästä Likudin johtajaksi ja pääministeriksi ohittamalla Sharonin oikealta. Lausunnot ainakin ovat olleet kovia: Arafat on karkotettava eikä Palestiinan valtiota saa perustaa.
Lähi-idän rauha on - mikäli mahdollista - entistä kauempana. Israelissa kuunnellaan vain Yhdysvaltoja, ei YK:ta, EU:ta tai Venäjää. Juuri nyt Washingtonissa ollaan kiinnostuneempia Saddam Husseinin kaatamisesta kuin Lähi-idän rauhasta.