Oululainen Leena Jaakkola ratsastaa Äimärautiolla kirpeässä pakkassäässä virolaissyntyisellä lämminverisellä Murat -hevosellaan tyylikkäästi ja varmasti. Hevosen kaula ja koko vartalo kääntyy kauniisti kaarron suuntaan ja se näyttää noudattavan kuuliaisesti ohjeita. Vammaisratsastajalle sallittua apukeinoa, raippaa ei Marko Björsin valmennusryhmään kuuluvan Leenan nyt tarvitse käyttää.
Vammaisratsastus on Leenalle uusi juttu. Kaikki alkoi siitä, kun keväällä 2000 hänen oikea puolensa lähes halvaantui. Vaivaa hoidettiin aivoinfarktina, mutta kun kuukausien päästä myös vasen puoli alkoi oireilla, diagnoosiksi varmistui pesäkekovettumatauti eli multippeliskleroosi, MS -tauti.
Tästä sairaudesta ei koskaan parane, mutta toimintakuntoisena säilymisessä auttaa aktiivinen liikuntaharrastus.
"Minä kuntoutin tietämättäni itse itseäni vuosikausia yrittäessäni pysyä valmennuksessa samassa tahdissa terveitten kanssa", kertoo Leena.
Ratsastusterapia Jutta Pekkalan johdolla auttoi vuoteenpohjalta elävien kirjoihin."Ratsastuskoulun suomenhevosen selässä sain taas tuntumaa siihen, miltä omilla jaloilla kävely tuntuu", muistelee hän.
Aina hevoshullu
Niin kuin kaikki tytöt, halusi Leenakin pienenä hevosen ja ratsastamaan. Äimärautiolle ei aloittelijoilla ollut asiaa, olisi pitänyt matkustaa Hiukkavaaraan asti. Sinne oli kuitenkin liikaa matkaa, joten isän sisko, Hilkka -täti arveli, että ostetaan tytölle oma hevonen niin lopettaa naukumisen ja makkaraksihan sen voi sitten laittaa kun ei ratsastus enää kiinnosta.
Niin haki Leena Iineksensä Hiukkavaarasta, Pohjanprikaatin hevoshuutokaupasta kolmetoistavuotiaana ja ratsasti armeijassa palvelleella suomenhevosellaan kolmetoista vuotta.
"Iines oli kyllä persoonallinen hevonen", muistelee hän. Hevonen oli sotaväessä joutunut kaksi kertaa autokolariin, kerran päätynyt jonkun vääpelin konepellillekin, ja vaikka oli muuten itse rauhallisuus, pelkäsi kuollakseen edestä tulevia autoja. "Takaa sai tulla vaikka ambulanssi pillit päällä eikä se ollut millänsäkään, mutta jos edestä körryytti vaikka pikkuviiatti se pillastui oitis", nauraa "hevostyttö".
Innostus lajiin ei ole hiipunut, väliin käynyt talonrakentamisen ja sairastamisen vuoksi vähän tauolla vain. Menossa ovat nyt hevoset numero neljä ja viisi, suomenhevonen Valssandra, Sandraksi kutsuttu ja Murat eli Mortti.
Matkalla Pekingiin
Leena on kisaillut terveen kirjoissa vain Pohjois-Suomen tasolla, mutta vammaisratsastus on tuonut koko kotimaan kisa-areenaksi. Valmentajat Arto-Pekka Heino ja Pekingiin tähtäävä maajoukkueratsastaja Heidi Svanborg-Lodman pitävät huolen, että ratsastusinto ei pääse laskemaan, vaikka taudin eteneminen ei pysähdy. Ratsastaminen on ennen muuta kunnon ylläpitoa.
"Kun on jokin tavoite, tekee töitä ihan toisella tavalla, kuin jos ei kilpailisi", pohtii Leena.
Sairauden hiljaa kenenkään tietämättä vuosien varrella hiipiessä valmennus oli kuitenkin vaativaa ja se pohjatyö auttoi merkittävästi matkalla vammaisratsastuksen huipulle. Ensimmäinen hopeamitali tuli 2002 ja kultaa seuraavana vuonna!
Ateenan paralympialaisissa hän kävi katsomassa miltä oma laji sillä areenalla näyttää. Neljän vuoden päässä siintää Peking ja se pistää mietteliääksi. Olisihan se hienoa, mutta sairaus ja määrätietoisen valmennuksen kustannukset arveluttavat. Björsin "talliin" keväällä 2004 pääseminen oli kovan työn tulos ja sinänsä jo hieno juttu.
"Syyskuussa tuli kutsu ensimmäisiin ulkomaisiin kisoihin Budapestiin, mutta sairaus oli juuri erittäin pahassa vaiheessa enkä olisi jaksanut edes matkustaa, saatikka ratsastaa joten pois oli jäätävä", kertoo sairasvuoteelta terapiaratsastuksen myötä uudelleen kävelemään ja ratsastamaan kuin ihmeen kautta toipunut sisupussi.