Valtuutettu Jarmo J. Husso esitti (Kaleva 25.5./Lukijalta) opettajien suulla pari väitettä.
Henkilökohtaisesti opetusalalla toimivana en kuitenkaan tunne yhtään opettajaa, jonka mielestä seiniä olisi liikaa. Seinistä säästettäessä saa nimittäin vetää suorat yhtäsuuruusmerkit ryhmäkokojen kasvattamiseen. Tämä taas heikentää koulujen mahdollisuutta hoitaa kunnialla omaa perustehtäväänsä lasten terveen kasvun ja hyvän oppimisen mahdollistajina (vertaa perusopetuslaki).
Sen sijaan toinen väite perustehtävään suunnatun käyttötalouden romuttumisesta on helpompi hyväksyä. Käyttötaloutta ei kuitenkaan kuormita seinien määrä, vaan tilaaja–tuottaja-mallin seurauksena syntyneet uudet keinotekoiset rajapinnat.
Toimijat, kuten muun muassa siivous-, keittiö-, kiinteistö-, laskutus/palkanmaksu ja ict-palvelut ovat olleet aikanaan koulun tai vähintään kunnan oman toiminnan piirissä samassa pöydässä toimimassa yhteisen tavoitteen eteen, eli lasten parhaaksi. Tähän varmasti pyritään edelleen. Mutta nyt syntyneet sopimusrajapinnat tekevät koulumaailmalle niin tarpeellisen arjen jouston paikoin mahdottomaksi. Se mikä on ennen voitu kouluissa järjestää hyvin joustavasti perustehtävän tarpeista lähtien, voi olla nyt erikseen laskutettavien asioiden listalla.
Lisäksi hyvin pienistäkin tarpeista täytyisi aina ensin löytää aikaa ja paikka laatia kirjallinen palvelupyyntö monenkirjaviin järjestelmiin, joihin oikeudet voivat olla vain muutamilla henkilöillä. Byrokratian lisäksi rajapintojen kankeus luo aikatauluongelmia, koska käytännön toimijoita on vähennetty ja keskitetty fyysisesti kauas arjen tarpeesta.
Tämän lisäksi malli on luonut uuden hallinnollisen tilaajapuolen väliportaan. Tilaajapuoli luonnollisesti tarvitsee myös oman budjetin itselleen ja toiminnalleen. Tämä taas on omiaan syömään koulukohtaisia perustehtävään varattuja rahoja.
Tuottajapuolella taas jokainen ulkoistettu toimija pyrkii luonnollisesti hilaamaan hintalappuaan ja tehostamaan toimintaansa. Näin toimijat, jotka aikaisemmin toimivat yhteisen tavoitteen eteen, kilpailevat nyt keskenään opetuksen rahoista.
Keskitetyssä toiminnassa on omat hyvätkin puolensa, kuten tavoite vapauttaa opetuksen henkilökuntaa perustehtävänsä hoitamiseen. Hintalapun saaminen ”kaikelle” on kuitenkin käytännössä maksanut paljon ja surullisinta on, että hinnan tästä maksavat lapset koulujen rimpuillessa kuihtuvien käyttötalouksiensa kanssa.
Tällä hetkellä maassamme on yhtä monta perusasteen koulua kuin 1900-luvun alussa, ennen oppivelvollisuuslakia. Nykyisellä kehityskaarella näyttäisi, että 5–6 vuoden kuluessa taannumme 1800-luvun lukemiin. Koulujärjestelmämme kustannustehokkuus ei ole suhteellisesti parantunut 1970-luvun kouluverkon ajoista, jolloin perusasteen kouluja oli maassamme parhaimmillaan kolminkertainen määrä tähän päivään verrattuna.
Tämä kertoo omaa kieltään seinistä säätämisestä. Sen enempää ottamatta kantaa, kuka populistisia heittoja heittelee, kaupungin talous on saatava kuntoon, mutta todellisia ratkaisuja kannattaa kyllä hakea rakenteiden sisältä eikä seinistä. Seinät eivät toki opeta, mutta eivät ne säästäkään. Sen tekevät yhteen hiileen puhaltavat ihmiset.
Mitä kunnioittavimmin kehotan jokaista kouluverkkoratkaisuista päättävää päättäjää ja mukana olevaa virkamiestä tutustumaan aluehallintoviraston opetustoimen ylitarkastaja Kari Lehtolan ajatuksiin Suomen koulujärjestelmän tilasta.
Antti Ruuttunen
Oulu
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.