Jos tavaraliikenne Kemijärveltä itään olisi vain Sallan ja Kelloselän varassa, tällä yhteydellä tuskin olisi tulevaisuutta. Ratahallintokeskuksen punakynä on vetänyt viivan kartalle; lakkautusuhka on edessä jo lähivuosina.
Se olisi kuitenkin hyvin lyhytnäköinen päätös. Radan kohtaloa mietittäessä on täysin väärin tuijottaa vain nykyisiin liikennemääriin, vaan katse on nostettava rajan yli itään kohti Kantalahtea, Murmanskia ja koko Luoteis-Venäjän rataverkkoa.
Sallan-Kantalahden ratayhteydestä on puhuttu jo vuosia ilman, että asia olisi juuri eteenpäin liikahtanut. Tiistaina Kemijärvellä julkistettu selvitys radan kannattavuudesta antaa kuitenkin uutta uskoa ja konkretiaa tähän suunnitelmaan. Kuljetusmääriksi on arvioitu 1,9-2,9 miljoonaa tonnia vuodessa, ja radan avaus synnyttäisi Ruotsista ja Suomesta kansainvälisesti tärkeän yhteyden Kuolan suuntaan.
Ratahallintokeskus joutuu suunnittelemaan siltä pohjalta, että osoitettu rahoitus ei jatkossa riitä maan koko rataverkon ylläpitoon. Sen vuoksi lähes 600 kilometriä vähäliikenteisiä ratoja on lähivuosina uhattuna - mutta näillä radoilla kulkee yhteensä vuosittain noin miljoona tonnia tavaraa, kun pelkkä Sallan radan odotettu liikennemäärä olisi kaksi miljoonaa tonnia.
Jo yksin tämä osoittaa, ettei Sallan radan purkamiselle ole perusteita. Ongelma on tietysti siinä, ettei rajan yli kulje ainuttakaan tonnia tavaraa, ellei yhteyttä Venäjän rataverkkoon saada kuntoon, eikä se ole ilmaista. Suomen puolelta puuttuu vain 7,5 kilometriä, mutta Venäjällä uusia kiskoja olisi vedettävä rajalta Alakurttiin ja väli sieltä Kantalahteen korjattava. Riippuen töiden vaatimustasosta tämä kaikki maksaisi 30-80 miljoonaa euroa.
Uudet selvitykset osoittavat, että rata olisi yhteiskuntataloudellisesti kannattava. Se jo sinänsä puoltaisi töiden aloittamista. Lisäksi Itä-Lappi tarvitsee kipeästi elvyttäviä toimia, ja tässä on tarjolla aluepoliittisesti erittäin tärkeä ja perusteltu hanke. Sen toteutus on kiinni ennen muuta poliittisesta tahdosta.
Normaalien ratabudjettien kautta rahoitusta ei tule, ja lisäksi kallein urakka olisi Venäjän puolella. Tarvitaan myös naapurin omaa panostusta, mikä korostaa poliittisen sitoutumisen tarvetta. Jos niin halutaan, tämä asia voidaan nostaa korkealle kahdenvälisen yhteistyön, Barents-yhteistyön ja EU-ohjelmien asialistalla. Se takaisi myös rahoitusta, mutta lappilaisten toimijoiden hartiat eivät siihen urakkaan yksin riitä. Radasta voitaisiin tehdä esimerkki järkevästä aluepolitiikasta ja pohjoisen ulottuvuuden konkretiasta.
paakirjoitus@kaleva.fi