Ensi-ilta
Oulun kaupunginteatteri: Sotaturistit. Käsikirjoitus Laura Ruohonen. Ohjaus Atro Kahiluoto (vierailija). Lavastus Maija Tuorila. Puvut Pasi Räbinä. Valosuunnittelu Mika Ryynänen. Äänisuunnittelu Jussi Lappalainen. Naamiointi Kirsi Keränen. Rooleissa: Riina Uimonen, Risto Tuorila, Janne Raudaskoski, Aki Pelkonen, Pentti Korhonen, Marko Tiusanen, Jaana Kahra, Anniina Rokka, Tatu Mönttinen, Oiva Nuojua, Ari Laurinaho ja avustajia. Suuri näyttämö 24.10.
Meriselitykset eivät nyt auta. Sotaturistit uppoaa kipparinsa mukana. Laura Ruohosen tasokas ja monitasoinen teksti kääntyy uuvuttavaksi Oulun kaupunginteatterissa.
Liikaa paatosta ja liian vähän parodiaa.
Sotaturistit on raskassoutuinen, koska ohjaaja Atro Kahiluodolta puuttuu kirkas visio, majakat ja koordinaatit - mihin mennään, millä aseilla ja millä energialla.
Eikä Oulun suuntaan vilkutella sen enempää kuin Kansallisteatterin kantaesityksessä.
Ei pointata edes HMS Bulldogin amiraalin Black-Charlien (Marko Tiusanen) pormestaritarinan yhteyttä englantilaisen amiraali Plumridgen ja kapteeni Giffartin vierailuun Oolannin sodan aikana Oulussa läänin kuvernöörin Lavoniuksen luona.
Viime vuoden parhaana palkittu näytelmä ei ole helppo. Siinä on monta virtausta ja akanvirtaa. Symboliikan ja viittausten alla vaanivat syvät ja sameat vedet. Nyt seilaillaan lähes tuuliajolla, muttei sentään pinnallisesti.
Suureellisuutta ja oopperamaista jyhkeyttä esitykseen lisää siihen valittu musiikki: Messiaen, Rautavaara, Stravinsky.
Olisi kannattanut vähän keventää.
Ruohosen teksti edustaa postdraamallista, kuvien ja skenografian teatteria, jonka dramaturgia järjestyy visuaalisesti.
Näytelmä sisältää unenomaisia ajan ja paikan siirtymiä ja tiivistymiä. Sellaisia ovat esimerkiksi Solovetskin vankileirin komendantin vaimon Annan (Anniina Rokka) kuvaus karhuleikistä vankileirillä. Samoin amerikanjuutalaisen sotareportterin Allenin (Aki Pelkonen) kuulemat avunhuudot Bomarsundin linnoituksen sortuneen länsitornin raunioista.
Näissä kohtauksissa puheen mikrofonivahvistus tukee luotua vaikutelmaa. Muuten kaikuisalla mikityksellä on vieraannuttava vaikutus.
Kansallisteatterissa Sotaturistien lavastusidea oli nostaa koko draama ilmaan, leijuvalle tasolle.
Kansallisessa Sotaturistit tehtiin pienelle, Oulussa suurelle näyttämölle.
Oulun kaupunginteatterin lavastaja Maija Tuorila lähtee liikkeelle ryhävalaan kylkeä muistuttavasta massiivisesta harmaasta aluksesta, joka täyttää koko suuren näyttämön. Valas-assosiaation kautta konstruktiosta tulee mielenkiintoisella tavalla lihallinen, teknisenä laitteena vino ja epänormaali. Se ajautuukin liian mataliin rantavesiin - niin kuin valaat joskus selittämättömästi tekevät - ja halkeaa kolmeksi viipaleeksi.
Suuri näyttämö ei esityksessä upottava tekijä. Näyttämökuvat ovat kautta linjan vaikuttavia. Karhuportaat ja kuilu aiheuttavat suorastaan fyysistä huimauksen tunnetta.
Upeinta Sotaturisteissa on Tuorilan lavastuksen, Mika Ryynäsen valotilojen ja Jussi Lappalaisen äänimaisemien hetkittäinen synestesia: eri aistien tuntemusten yhdistyminen kokonaisuudeksi. Visuaalinen satsaus kantaa esitystä aika pitkälle.
Välillä ruutia ja bittejä tuhlataan yli äyräiden. On ilmeisesti tullut hätä, ettei kohtaus kanna, ja silloin lattialla pyörii jos jonkinlaista valohärdelliä.
Yksi näytelmän ideoista on kierrätys ja myyminen: hyvät tarinat ja sotamatkamuistot käyvät paketoituina kaupaksi. Niitä Ruohosen näytelmäkin kierrättää.
Kahiluodon ohjauksessa roolihenkilöt tykittävät kukin jyrkästi kantaansa. Älykäs satiiri, ilo ja karnevaali juuttuu syvällisyyden kurkkuun.
Vain muutamat näyttelijät hoksaavat kääntää homman sisäiseksi nauruksi. Silloin yleisökin aina virkistyy.
Etenkin sotaturistien mieskööri Svensson (Risto Tuorila) ja Nisse (Janne Raudaskoski) ottaa itsensä ja homman turhan vakavasti. Aki Pelkonen yrittää puskea ulos tyrkyllä olevasta huolesta ja paatoksesta. Ainoastaan raiskauskohtauksessa on miesten kesken uskottavaa häilyntää.
Naiset ilmestyvät kuin puskista sodan (anti)sankarittariksi.
Anniina Rokka tekee Solovetskin vankileirin komendantin vaimosta lady macbethmaisen, verevän ja vahvan raakalaismaisen naisen. Sodan uhrausten mittasuhteet ovat vinkeällä tavalla valokeilassa hänen pilkkoessaan kirveellä väärän väristä iltapukua.
Bomarsundin komentajan vaimona Rokka on räävitön ja ruumiillistaa sodan erityisoloissa moraaliaan venyttävän yksilön nousun uhrista selviytyjäksi.
Teatterin uuden näyttelijän Riina Uimosen ingenue Inge on raikas ja luonnollinen roolityö. Hänen ja kuin ammuttuna paikalle ilmestyvän nuoren brittisotilaan Jonin (Tatu Mönttinen) rakkaustarina köyttää loogisesti esityksen alkupuolta ja loppua.
Suurin pettymys on näytelmän "subrettipari": skottiamiraali Black Charlie ja hänen adjutanttinsa. Ulkoisesti hahmot ovat kiinnostavia, mutta Jaana Kahran pitkien viiksien kautta tyypittelemä adjutantti jää tyhjän päälle, kun Marko Tiusanen seniili amiraali ikään kuin valuu tyhjiin Pasi Räbinän skottiruudulla leikittelevän univormun sisällä.
Amiraali uhraa sodassa raajansa ja pernansa. Miksi Tiusanen ei pistä itseään tuleen?