Kun omat vanhemmat ikääntyvät, joutuvat aikuiset lapset miettimään vaikeita kysymyksiä omissa perheissään. Hoidetaanko mummi ja pappa kotona niin pitkään kuin mahdollista, vai annetaanko hoito vanhainkodin tai muun laitoksen tehtäväksi? Vanhempien hoitaminen on sekä raskasta että rakasta aikaa, ja vaatii kaikilta perheenjäseniltä joustoa ja ymmärrystä.
Ylitorniolainen Anni Viippola-Tuoma (43) kertoo hoitaneensa lähellä asuvia vanhempiaan näiden viimeiset vuodet. Vanhemmista huolehtiminen alkoi sisarusten kesken pikkuhiljaa jo lapsuuskotiin Pakisvaaralla, missä Aino ja Lauri Viippola asuivat niin pitkään kuin pystyivät. Pakisvaaralla ei ollut mukavuuksia, joten asuminen etenkin talvella oli vaikeaa.
"Kävin siellä joka viikonloppu ja viikollakin usein, ja kesäkaudet oltiin siellä koko perhe viikkokaupalla. Sillä tavalla meni loppuaika Pakisvaaralla," Anni kertoo.
Lapsuuskodin mökki on edelleen kaikille rakas paikka, jonne lapset kokoontuvat kesäisiin tapaamisiin, ja myös aina jouluna. Anni Viippola-Tuoma sanoo uskovansa, että myös isä ja äiti ovat siellä heidän kanssaan, henkisesti läsnä.
"Isä olisi muuttanut jo ennemmin Ylitorniolle, mutta äiti ei halunnut Pakisvaaralta mihinkään."
Vanhemmat muuttivat kirkonkylälle rivitalo-osakkeeseen, tyttären kodin lähelle, vuonna 1991, jolloin isä oli jo lähes 80 ja äiti 71-vuotias. Viimeiset vuodet Anni kävi vanhempiensa luona joka viikko siivoamassa ja päivittäin laittamassa ruokaakin.
"Joskus tein ruoan täällä kotona, mutta usein tein meille kaikille siellä, jotta ruoan tuoksu levisi asunnossa. Vanhalla ihmisellä ei usein ruoka maita, mutta kun ruoan tuoksu levisi, niillä oli nälkä jo siinä vaiheessa. Ja se ruoan odottaminen siinä, sekin oli tärkeää."
Tytär olisi halunnut ryhtyä vanhemmilleen omaishoitajaksi, mutta asia ei järjestynyt. Loppuaikana, isän kuoleman jälkeen, äidille järjestettiin arkipäiviksi vieras hoitaja, mutta onneksi mieluinen ja tehtävään sopiva, tomera ja iloinen. Anni kävi kuitenkin vuorotellen kolmen sisaruksensa kanssa äitinsä luona päivittäin, aina iltaisin, ja nukkui yöt siellä.
"Miksi pitäisi panna laitokseen, jos on omat lapset, jotka voivat huolehtia?" Anni Viippola-Tuoma kysyy.
Koska vanhemmat ovat aikoinaan hoitaneet ja kasvattaneet lapsensa - hänenkin vanhempansa peräti kymmenen lasta - niin vanhempien ikääntyessä on myös lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan, hän sanoo.
Kauniit ja rohkeat -televisiosarjaa he katsoivat äidin kanssa yhdessä. Siinä samalla tuli puhuttua paljon muutakin, joskus niinkin, että koko jakso jäi oikeastaan näkemättä.
"Mutta tärkeintä siinä olikin se yhteinen kokemus."
Samalla tavalla hän sai äitinsä ottamaan päivänokosetkin; menemällä itse ensin lehden kanssa sängylle pötköttämään. Äiti tuli perässä omalle sängylleen, kuunteli tovin aikaa, kun Anni luki lehteä ääneen - ja nukahti.
Kaikille samojen ratkaisujen edessä oleville Anni Viippola-Tuoma haluaa muistuttaa, että tärkeintä huolehtimisessa ei ole kodin siivous ja jynssääminen, eikä sokerin ja rasvan tarkkailu, vaan se, että vanhemmilla olisi vielä iloa elämässään. Elämyksiä voi järjestää hyvin pienillä asioilla.
"Haju- ja makuaisti toimivat ihmisellä viimeiseen asti, samoin tunto. Kuulo ja näkö voivat heikentyä, mutta kosketus tuntuu, ja kielellä maistuu, onko siinä makeaa vai suolaista."
"Isän viimeisenä keväänä, kun hän makoili vain olohuoneessa, aloin miettiä, että siihen pitäisi saada jotakin. Jostakin tuli mieleen, että oranssit verhot antavat auringon valoa ja voimaa. Isä ihastui niihin verhoihin niin, että hän nousi istumaan ja katseli niitä. Hän sanoi, että ei hän tiedä, mikä noissa verhoissa on, mutta hän unohtaa television ja radion, ja hänelle riittää kun hän katselee niitä," hän muistelee.
Hän vei vanhempiensa iloksi myös tuoreita kukkia, päivänkakkaroita tai muita, mistä vanhemmat pitivät, niin että niitä oli aina pöydässä.
"Pieniä asioita, mutta ne piristävät hirveästi, myös vanhoja ihmisiä."
Hän haluaa muistuttaa, että vanha ihminen ei ole lapsi, ei silloinkaan, vaikka olisi uudelleen vaipoissa. Vanhusta ei saisi puhutella kuten lasta, vaan häntä pitäisi puhutella edelleen aikuisena ihmisenä, samalla tavalla kuin ennenkin. "Ja se syömisten tarkkailu! Jos kielletään kahvi ja sokeri ihmiseltä, joka on ikänsä ryystänyt kahvia sokerin kanssa, niin miltä se hänestä tuntuu?"
Vuorolistan avulla Anni Viippola-Tuoma ja hänen sisaruksensa onnistuivat jakamaan hoitovuorot. Sillä tavalla varmistettiin, että äidin luona oli aina joku, ja että aina tiedettiin, kuka siellä kulloinkin oli.
"Perhe tietää, että se oli raskasta aikaa. Tämä oma huusholli jäi aivan retuperälle, täällä ei tehty mitään. Pyykit pesin täällä, ja joskus imuroin, mutta suurin osa ajasta meni äidin luonaÊ6;"
"Lapset ovat sanoneet jälkeenpäin, että kyllä he jollain lailla sen tilanteen ymmärsivät, mutta kyllä he kaipasivat, että olisin ollut kotonakin."
Sitä hän sanoo jälkeenpäin miettineensä, että olisi pitänyt muistaa huolehtia paremmin omasta kunnosta. Isän kuoleman jälkeen kaikki voimat menivät kuitenkin äidin pystyssä pitämiseen, jopa niin että oma suru jäi surematta siihen saakka, kunnes äitikin oli jo poissa.
"Vasta siinä haudalla, kun he molemmat olivat siellä, purkautui suru isänkin kuolemasta."
"Ottaisin tuon ajan niin mielelläni vielä takaisin", sanoo Anni Viippola-Tuoma.
Muistot vanhemmista ovat kauniita ja lämpimiä, mutta muisteleminen on tehnyt kipeää. Silmissä kimmeltänyt kyynel vierähtää poskelle.