Göran Persson on, vastoin monia odotuksia, tehnyt
itsestään Ruotsin kesto-pääministerin. Kymmenen vuotta virassa tarkoittaa jo kokonaista aikakautta.
Kuin varkain on Göran Persson kyennyt nousemaan Ruotsin ja samalla koko Pohjolan tämän hetken vahvimmaksi valtiomieheksi. Kymmenen vuotta on politiikassa ikuisuus, ja sen ajan hän on jo pystynyt pysymään Ruotsin pääministerinä.
Maaliskuussa 1996 Persson valittiin viikon sisään ensin Ingvar Carlssonin seuraajaksi sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajana ja siitä saman tien maan pääministeriksi. Se oli ilmiömäinen nousu miehelle, joka 1980-luvun oli lähinnä toiminut puolue- ja koulutustehtävissä maaseudulla Sörmlannissa ja joka varsinaisesti ilmestyi Tukholman politiikkaan vasta 1980-ja 90-lukujen taitteessa Carlssonin nostaessa hänet opetusministeriksi.
Sitä seurasivat valtiovarainministerin tehtävät, mutta pääministerin uran alkaessa Perssonin kosketukset Ruotsin ulkopuolelle olivat vielä hyvin vähäiset. Nyt asiat ovat toisin.
"Göran Persson on yksi niistä poliitikoista maailmassa, joita ihailen eniten. Tilanne Ruotsissa puhuu puolestaan", ylisti viime viikolla Britannian pääministeri Tony Blair, kun virkaveli Ruotsista oli jälleen kyläilemässä. Persson kertoi jo seonneensa laskuissaan Lontoon-käyntien määrässä, niitä on ehtinyt kertyä 20-25 kappaletta. Blair puolestaan lupasi tulla tukijaksi syyskuun vaaleihin. Perssonista on tullut eurooppalaisen luokan poliitikko.
Hän näytti päätyvän pääministeriksi lähinnä siksi, ettei muitakaan ollut tarjolla. Carlssonin seuraajaksi odotettu Mona Sahlin oli juuri kaatunut luottokortin väärinkäyttöskandaaliin. Mutta jo tuolloin Persson oli sovitellut askeleensa hyvin: hän oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Uralta pääministerinä ei ole puuttunut vastoinkäymisiä. Vaaleissa on tullut takkiin, euroon siirtyminen kaatui kansanäänestyksessä, luottonainen ja mahdollinen seuraaja Anna Lindh surmattiin, ja arvostelu on väliin ollut rajua tsunamin yhteydessä ja muissakin asioissa.
Mutta mitä ikinä onkin tapahtunut, Persson on pysynyt vallassa. Se kertoo ilmiömäisistä selviytyjän taidoista, mutta ei vain niistä. On tarvittu myös todellisia saavutuksia, ja vahvin niistä on Ruotsin talous. Maalla on mennyt hyvin.
Puoluekoneiston ja Tukholman poliittisen eliitin ulkopuolelta tullut mies on noussut henkilöimään Ruotsin valtiota. Edellisen kerran samaan pystyi Olof Palme, täysin toisenlaisella otteella. Älykkö ja maailmanmies Palme mestaroi niin oman maansa kuin muiden asioita. Perssonkin on loistava puhuja, mutta räiskyviä poliittisia visioita hän ei esitä.
Aatteellisia avauksia tai suuria aloitteita Perssonin kaudelta on vaikea löytää, lukuunottamatta näyttävää tapahtumasarjaa natsien kansanmurhien muistamiseksi. Mutta valta on pysynyt tiukasti omissa käsissä, jopa niin tiukasti, että Anna Lindhin poismenon jälkeen mahdolliset seuraajaehdokkaat ovat vähissä.
Persson vie puolueensa syksyn vaaleihin selvästä altavastaajan asemasta. Oppositiopuolueiden koalitio, jonka veturina on tuore kokoomuskasvo Fredrik Reinfeldt on mielipidekyselyissä edellä. Mutta aikaa vaaleihin on yhä, eikä pääministeri ole luovuttamassa.
Loppuarviota Perssonin ajasta ei vielä voi tehdä. Tähän asti vahvin opetus on, kuinka pahasti ennakkoarviot voivat pettää. Kymmenen vuotta sitten mies saattoi näyttää välikauden ratkaisulta, mutta jo pitkän aikaa hän on yksin hallinnut Ruotsin politiikan raskasta sarjaa.