Hymyilevä amerikkalaispariskunta pienen tyttärensä kanssa ottaa itsestään valokuvia etelävaltioiden kenraalin Robert E. Leen patsaan edessä.
36-vuotias Jason Ball ihailee peittelemättä muistomerkkiä, jota monet heidän maamiehistään pitävät rasismin symbolina. Hän on ajanut perheineen kolme tuntia vain tullakseen päiväretkelle Richmondin kuululle Monument Avenuelle, jossa on viisi näyttävää sisällissodan muistopatsasta.
Etelävaltioiden sotilaspatsaista kiistellään kiihkeästi kaikkialla Yhdysvalloissa, mutta täällä Virginian osavaltion pääkaupungissa niitä on yhä sosiaalisesti hyväksyttävää puolustaa.
Kuten monissa muissakin kaupungeissa ympäri maata, Richmondin pormestari ja kaupunginvaltuusto harkitsevat patsaiden poistamista. Monille paikallisille ajatus on kauhistuttava.
Ball kertoo rakastavansa historiaa ja kuuluvansa Etelävaltioiden veteraanien poikiin, jota hän kuvailee historiaintoilijoiden järjestöksi. Hänelle nousee pala kurkkuun, kun hän kertoo sisällissodassa kuolleesta esi-isästään, joka lähti sotaan lastensa ollessa vasta kolme- ja viisivuotiaat.
Ball puhuu politiikasta rauhallisen älyllisesti, mutta ajatus patsaiden poistamisesta saa hänet kiihtymään.
- Olemme hyvin rauhanomainen ryhmä, mutta jos patsaat päätettäisiin poistaa, tekisimme muutakin kuin vain osoittaisimme mieltä, hän uhkaa.
Elokuussa naapurikaupunki Charlottesvillessä patsaista alkunsa saaneet mielenosoitukset ja vastamielenosoitukset yltyivät väkivaltaisiksi. Charlottesvillen tapahtumat voivat helposti vielä toistua.
Tasapainoa uusilla patsailla
Patsaiden puolustajat ovat ehdottaneet, että niiden lähettyville pystytettäisiin uusia patsaita mustille merkkihenkilöille. Tätä vaihtoehtoa kannattaa 76-vuotias Ann Carneal, joka on asunut Monument Avenuella liki neljäkymmentä vuotta.
- Olisi musertavaa, jos patsaat poistettaisiin, hän sanoo.
- Mieheni ei ole enää elossa, mutta hän oli historioitsija. Hän ei olisi kestänyt patsaiden poistamista.
Carnealin silmissä muistomerkit ovat ensisijaisesti taideteoksia, eivät orjuuden ihannoinnin tai valkoisen ylivallan symboleita. Hän pelkää, että niiden poistaminen karkottaisi kaupungista matkailijat.
Myös Jason Ball uskoo, että patsaskeskustelu siirtyisi rakentavammille urille, jos siinä keskityttäisiin miettimään, ketkä vähemmistöjen edustajat ansaitsisivat omat muistomerkkinsä.
- Monet meikäläiset vastustavat sitäkin vaihtoehtoa. Heidän mielestään uusia patsaita ei tarvita, hän kuitenkin kertoo järjestötovereistaan.
Historian unohtaminen pelottaa
Tuoreissa mielipidemittauksissa amerikkalaisten mielipiteet patsaista jakaantuvat voimakkaasti ihonvärin mukaan. Mustat kokevat ne rasismin symboleiksi paljon useammin kuin valkoiset.
Syvältä etelästä Louisianasta Richmondiin hiljattain muuttaneen Tina Harrisin isoisoisä oli orja, mutta häntä patsaat eivät häiritse. Hänen mielestään paljon olennaisempaa olisi keskustella korvauksista orjien jälkeläisille.
Hän huomauttaa, että esimerkiksi pankit ja vakuutusyhtiöt ansaitsivat orjakaupalla suuria summia.
- Patsaat saavat jäädä, kunhan saan minulle kuuluvat neljäkymmentä eekkeriä ja muulin, hän kärjistää vain puoliksi leikillään viitaten vapautetuille orjille aikoinaan luvattuun korvaukseen.
Sitten hän vakavoituu.
- Jos patsaat kumotaan, poistetaan todisteita aiemmin tapahtuneesta. Silloin on vaarana, että historia toistaa itseään.