Alma Median kohujournalistit todistelivat 8.10. julkistetussa jutussaan, että "mustalla" 1970-luvulla politiikkaan tulleet broilerit, "pikku kekkoset", ovat tänä päivänä valtakunnan johdossa toimiessaan tulppa keskustelulle, erityisesti kansakunnan ulkopolitiikan tuuletukselle. Saman tien syyllistettiin tiedotusvälineet vaikenemisen kulttuurin ylläpitämisestä.
Yhtä kaikki ainutkaan lehdistöä seuraava ei ole viime kuukausina voinut välttyä suorastaan paranoidisten agenttispekulaatioiden ja kotikutoisten sensaatioiden tulvalta. Rapa on roiskunut erilaisissa syyllistämisoperaatioissa siihen mittaan, että kohta ollaan J.K. Paasikiven värikästä ilmaisua lainaten jo niin syvällä, että sitä ihtiänsä yltää suuhun asti.
Uuden keskustelukulttuurin ilmiöitä on äskettäin ilmestynyt "tieteellinen omaelämäkerta". Siinä kuvaillaan, miten KGB:n kätyreinä häärivät UM:n sosiaalidemokraattiset virkamiehet, suoranaiset ihmisperkeleet, kiusasivat "kylmän sodan soturia", Kekkosen salaista asiamiestä. Tarinat siitä, miten tämä sankari "piti seiniä pystyssä", pelasti Suomen puolueettomuuspolitiikan seitsemän kuukauden mittaisen "itäuransa" aikana ja sanoi ei KGB:lle, joka tuskin oli edes kuullut tästä UM:n hierarkian hännänhuipusta, päihittävät jopa Taula-Matin saavutukset Sompion soilla.
Lähde- saati itsekritiikkiä teoksesta etsii turhaan. Eikä tarinoita KGB:n ohjailemasta UM:stä voi lukea edes uutena Münchhausenina, kun teksti on viritykseltään niin tosikkomaista. Mutta julkisuuteen on sekin KGB-fantasia päässyt väitetystä vaikenemisilmapiiristä huolimatta.
"Lähimenneisyyden tuntijoilla" ratsastaen Alma Median toimittajat korostivat tutkijoiden vaativan tilintekoa "kansanvallan alennustilaan". Haastatelluista Henrik Meinanderia ärsytti se, ettei poliittinen vallankäyttö Suomessa ole hänen mittapuunsa mukaan parlamentaarista. Miten hän mahtaakaan luonnehtia vielä presidenttivaltaisempia Ranskaa ja Yhdysvaltoja! Diktatuureiksi?
Presidentti närästi myös Tuomo Martikaista. Saksojen tunnustamisvaiheen historia on Martikaiselle ilmeisen vieras, mutta se ei estänyt häntä vaatimasta presidentti Haloselta anteeksipyyntöä siksi, että tämä on aikanaan osallistunut DDR:n tunnustamiskomitean kokouksiin. Aivan siitä riippumatta, vaikka kaikki Suomen puolueet kokoomusta myöten ajoivat tuohon aikaan DDR:n yksipuolista tunnustamista. Tulisikohan Tuomiokirkkoon perustaa erityinen valtakunnallinen rippituoli, jossa kukin tuon ajan poliitikko käy vuorollaan tunnustamassa: mea culpa, mea culpa!
Todelliseksi juupelitutkijaksi paljastui Olli Mäenpää, joka esitti säädettäväksi lain, jolla lakkautettujen valtioiden salaisten palvelujen asiakirjat tehdään julkisiksi. Voin jo kuvitella, miten Suomen Moskovan-suurlähettiläs kiiruhtaa lex Mäenpäätä kädessään heilutellen Kremliin ja vaatii Neuvostoliiton KGB:n arkistoja suomalaisten käyttöön.
Meinanderin mielestä kuva kylmän sodan aikaisesta Suomen ulkopolitiikasta on liian kaunis sen vuoksi, että aihetta ovat tutkineet lähinnä UM:n "virkamies-historioitsijat". Jos virkamies on saanut historiantutkijan koulutuksen ja tuntee työnsä puolesta ulkopoliittisen apparaatin ja sen toimintamekanismit, niin typeräähän se tietysti on, että hän lähtee tutkimaan sellaista, minkä luulee tuntevansa ja osaavansa. Mutta kenttähän on vapaa, vaikkapa Meinanderille. Siitä vain tutkimaan! Ei se vaadi kuin vahvoja istumalihaksia ja tiukkaa lähdekritiikkiä.
Mäenpään ja Martti Häikiön mukaan meidät voi pelastaa menneisyyden häpeältä enää valtion asettama historiatoimikunta. Sen tulisi kuulemma keskittyä Stasi-yhteyksien selvittämiseen. Oikean lopputuloksen varmistamiseksi vasemmistolaiset poliittisen historian professorit vaaditaan suljettaviksi sen ulkopuolelle. Martikaisesta jo se on irvokasta, että he ylipäätään hallitsevat oppituoleja yliopistolla. Kovin kaukana eivät ole ajatukset virkakiellosta ja seuraavaksi kai poltetaankin jo kirjoja roviolla, kuten hyvällä 1930-luvulla.
Jos asianomaiset todella uskovat, että jokin komitea kykenee päättelemään edes sen, kuka varsinaiseen tiedusteluun sekaantuneista oli syytön ja kuka kiistaton "vakooja", he tuntevat tiedustelun maailmaa yhtä huonosti kuin historiantutkimusta, jota ovat edustavinaan. Vähiten he näyttävät ymmärtävän kaikkeen ulkovaltojen edustajien kanssa tapahtuvaan kanssakäymiseen kytkeytyvän niin kutsutun harmaan vyöhykkeen olemusta ja ulottuvuuksia.
Toimittajien mukaan "johtavat tutkijat" vaativat suomettumisen ajan perusteellista selvittämistä. Mutta sillehän on jo pitkään ollut kaikki edellytykset ainakin lähdemateriaalin osalta. Jos asianomaiset eivät usko tähänastisen tutkimuksen tuloksia, he voivat ryhtyä itse sanoista tekoihin. Tosin helpompaa tietysti on levitellä käsiä ja jeesustella, että nykyinen aika tukkii suut.
Jos joku tutkimuksen tielle todella vaivautuu, hänen kannattaa tutkailla samalla itsesuomettajia, niitä oman pesän likaajia, joita menneinä vuosikymmeninä juoksi lännessä valittamassa, miten Suomessa ahistaa. Sen jälkeen voi siirtyä pohdiskelemaan, olemmeko tänä päivänä yhä suomettuneita. Selkärangattomuus kun näyttää ominaisuutena olevan pysyvää laatua, vain kumarruksen suunta vaihtuu kulloistenkin tuulien mukaan.
Kirkkoisä Augustinuksen mukaan valhe on ainoa asia, mitä Jumala ei ole luonut. Se on ainut, mikä ihmisillä on todella omaa -- ilkeämielisyyden ohella. Ehkäpä niitä juuri sen vuoksi viljellään niin uutterasti.
Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.