Grönlannissa pidetty viiden
maan arktinen kokous merkitsee käytännössä ranta-valtioiden yhteisymmärrystä siitä, että ne jakavat Jäämeren alueen keskenään ja pitävät muut loitolla.
Venäjän sukellusveneen käynti pohjoisnavan alla lippua viemässä näyttää todella merkinneen arktisia merialueita koskevan kilpajuoksun alkamista, mutta toisella tavalla kuin tuoreeltaan oletettiin. Rantavaltiot eivät ole kiivailemassa keskenään siitä, mikä saa minkinlaisen siivun. Ne kysymykset ratkaistaan vasta pitkän ajan kuluessa. Sen sijaan ne ovat yhdessä toimimassa niin, että muilla mailla ei olisi asiaa näille apajille.
Grönlannissa viime viikolla pidetty viiden maan - Tanskan, Norjan, Kanadan, Yhdysvaltain ja Venäjän - ministerikokous korosti sitä, että kaikki pohjoisten merialueiden hallintaan ja oikeuksiin liittyvät kysymykset voidaan ratkaista olemassa olevan, meriä koskevan kansainvälisen lainsäädännön pohjalta. Niitä noudattaen valtiot myös aikovat ratkoa mahdolliset riitansa.
Toisin sanoen pelättyä kansallismielistä kilpajuoksua kohti pohjoisnapaa ei tulisikaan. Vastavuoroisesti nämä viisi valtiota kirjasivat julkilausumaansa kuitenkin suoran kannan siitä, ettei tarvita uutta kansainvälistä lainsäädäntöä, joka koskisi arktisia meriä. Etenkin ympäristöjärjestö WWF on näkyvästi kampanjoinut sellaisen puolesta.
On myös hyvin huomionarvoista, että Grönlannin kokouksen ulkopuolelle jäi kolme Arktisen neuvoston jäsenmaata eli Suomi, Ruotsi ja Islanti. Näistä Suomi ja Ruotsi ovat vailla pohjoisia ranta-alueita. Islannilta puolestaan puuttuvat sellaiset merenalaiset muodostumat, jotka antaisivat perusteita vaatia uusia oikeuksia pohjoisilla merillä.
Ei pöydissä myöskään näkynyt Euroopan unionia, jolta tosin muutenkin on arktisten alueiden politiikka aivan hukassa.
Käytännössä tämä kokous saattoi jopa merkitä isoa diplomaattista kaappausta, jonka kapellimestareina ovat toimineet Norjan ja Tanskan ulkoministeriöt. Erityisen mielenkiintoinen on Norjan rooli, sillä se toimii parhaillaan myös Arktisen neuvoston puheenjohtajana. Kun ulkoministeri Jonas Gahr Støre puhui toukokuussa suurkäräjillä Norjan ulkopolitiikan tavoitteista, merialueita koskeva järjestely sai paljon enemmän huomiota kuin Arktisen neuvoston rooli.
Tästä on helppo päätellä, kummassa ovat kyseessä varsinaiset kansalliset intressit. Ilmaston lämpeneminen muuttaa pohjoisia merialueita liikennöitäviksi ja lisää mahdollisuutta tulevaisuudessa hyödyntää niitä valtavia energiavaroja, joita alueen merenpohjasta löytyy. Kun katsoo karttaa eri maiden vaatimuksista, pohjoisnavan ympärille jää jäljelle vain varsin pieniä alueita todella kansainvälisiä ja vapaita vesiä.
Viikon kuluttua Norjan ja Venäjän ulkoministerit tapaavat Kirkkoniemessä ja Murmanskissa ja yrittävät ratkoa jo yli 30 vuotta vanhaa maiden kiistaa merialueen rajalinjasta. Tämäkin on osa prosessia, jossa pohjoisten merien reviireitä jaetaan.
Grönlannin julkilausumalla ei ole mitään tekemistä ilmastonmuutoksen torjunnan kanssa. Vaikka teksti on kuorrutettu ympäristöpuheella, tosiasiassa siinä varaudutaan pitämään avautuvat resurssit viiden rantavaltion omissa käsissä. Tämä vastaa selvästi niiden kaikkien etuja. Hyvä kysymys silti on, vastaako se koko kansainvälisen yhteisön etuja vai olisiko jokin toinen lähtökohta rakentavampi.
Vastauksen saantia tähän vaikeuttaa se, että EU nukkuu koko arktisessa asiassa, eivätkä ainakaan Helsinki tai Tukholma yritä mitenkään sitä herätellä. Asenne on oudon välinpitämätön.