Vielä viitisenkymmentä vuotta sitten monipuolista elämää pursuava rantaniitty oli erottamaton osa luontoamme. Ihmisen asuttamilla alueilla, niin merellä kuin sisävesien äärelläkin, niittyjä piti avoimina laiduntava karja.
Lampaita laidunnettiin usein saarissa. Kun lauma oli kalunnut yhden saaren ruohokasvillisuuden ja pensaat liki maan tasalle, se siirrettiin seuraavan saareen ja sitten taas seuraavaan. Kesän kuluessa muutaman kymmenen lampaan lauma hoiti kymmenenkin saaren niittyjen kunnossapidon. Saarissa laidunnettiin myös mulleja ja nuoria hevosia, joita ei vielä voitu käyttää työntekoon.
Rannoilla versovat pensaat ja korkean ruohokasvillisuuden pitivät kurissa niityillä laiduntavat lehmät, jotka mieluusti söivät rantojen rehevää kasvillisuutta ja vilvoittelivat kesähelteillä viileässä vedessä. Rantaniityt olivat mieleen myös hevosille, jotka työpäivän jälkeen laskettiin niille syömään ja lepäämään.
Ihmisen talouden ulkopuolelle jäävillä rannoilla kasvillisuuden pitivät kurissa jäät, jotka järvien kevättulvien noustessa kulkeutuivat tuulen painamina pitkälle rantametsään ja lanasivat muutaman vuoden välein alavat rannat vapaiksi pensaista ja korkeasta sarakasvillisuudesta. Merelläkin jäät muovasivat rantaniittyjä yhdessä myrskyjen vaahtopäiksi piiskaamien, suolaisten aaltojen ja merenpinnan korkeudenvaihtelun kanssa.
Merellä noista rantojamme niityiksi muovaavista voimista ovat jäljellä vielä kuohuvat aallot, vedenpinnan korkeuden vaihtelun vaikutukset ja ahtojäät. Sisävesillä säännöstely on suitsinut nekin. Maatalouden muutosten myötä karja on hävinnyt rannoilta ja rantaniityt ovat huvenneet vähiin. Niillä vuosisatoja kukoistanut monipuolinen luonto on tukehtunut pensaiden ja korkean ruohokasvillisuuden alle.
Vedet rehevöityvät ja rannat kasvavat umpeen
Laidunnuksen loppumisesta ja vesien säännöstelystä aiheutuvia ongelmia on jo pitkään pahentanut vesistöjemme yleinen rehevöityminen. Asutuksen ja teollisuuden jätevedet laskettiin pitkään puhdistamattomina vesistöihin.
Metsien lannoitus yleistyi ja suoraan vesiin johdetut ojitukset kuljettivat melkoisen osan metsille tarkoitetuista ravinteista vesiin. Jopa tehostunut maatalous ja keinolannoitteiden ylenmääräinen käyttö kiihdyttivät rantojen umpeenkasvua.
Pahimmat ravinnepäästöt on nyt saatu kuriin, mutta osa vesistä rehevöityy edelleen. Jo pahasti rehevöityneissä vesissä ravinteita riittää luonnon kiertoon vielä vuosikymmeniksi tai jopa vuosisadoiksi eteenpäin.
Erityisen selvästi rehevöityminen näkyi ja näkyy edelleen järviruo'on valtaisana lisääntymisenä. Vielä 1900-luvun puolivälissä lähes kasvittomina olleilla järvenrannoilla ja merenlahdilla on nyt yhtenäisiä, satojen hehtaarien ruovikkoalueita, jotka ovat syöneet niin rantojen matalat avovedet kuin metsän ja rannan väliin jääneet niitytkin.
Monet muutkin korkeat rantakasvit ovat lisääntyneet suuresti ja vallanneet elintilan avoimempaa ympäristöä vaativalta, monilajiselta eliöyhteisöltä. Muun muassa pajut, osmankäämi, järvikorte, järvikaisla ja useat korkeat saralajit ovat rannoilla nyt yleisiä.
Paljon lajeja katoaa, vain muutamia tulee tilalle
Avoimien rantaniittyjen lähes täydellinen häviäminen on johtanut monien kasvi-, lintu- ja hyönteislajien romahdusmaiseen vähenemiseen. Rantaniittyjemme kasveista on yli kaksikymmentä lajia luokiteltu uhanalaisiksi ja useat kymmenet muut ovat selvästi vähentyneet.
Uhanalaisista lajeista Ahvenanmaan mesikämmekkä on kokonaan Suomesta hävinnyt. Etelärannikon ja lounaissaariston erittäin uhanalaisia lajeja ovat pikkunoidanlukko (hävinnyt kokonaan sisämaan kasvupaikoiltaan) ja tupsulinnunruoho. Myös laukkaneilikka, pikkupunka, rantalitukka, isovesirikko ja meriotakilokki kuuluvat pahasti kärsineisiin lajeihin.
Pohjanlahden alueen rannoillakin on monia suuresti vähentyneitä kasvilajeja. Oulun ympäristön merenlahdilla voi vielä löytää hyvällä onnella pohjansorsimon (erittäin uhanalainen), rönsysorsimon, upossarpion, sammakonleinikin tai ruijanesikon.
Sisämaan rantaniittyjen kasvilajeista uhanalaisia ovat esimerkiksi Pohjois-Karjalan ja Kymenlaakson juurtokaisla (vaarantunut) sekä Kokemäenjoen vesistön rantaorvokki.
Linnuista pahimmin niittyjen umpeutumisesta on kärsinyt etelänsuosirri, jota on koko maassa jäljellä vajaa 100 paria aikaisemmasta useiden satojen parien pesimäkannasta. Monet yleisemmätkin kahlaajat ovat rannoilta hävinneet vähiin. Kuovi, töyhtöhyyppä, tylli, karikukko, punajalkaviklo, vesipääsky ja suokukko ovat niiltä nykyisin lähes hävinneet.
Saarten pensoittuminen on vaikuttanut tiirojen ja lokkilintujen pesintään. Entisten avointen niittyjen umpeenkasvu on muuttanut vesilinnustonkin koostumusta. Muutos yltää jopa varpuslintuihin, muun muassa keltavästäräkki ja niittykirvinen ovat vähentyneet rannoilla kovasti.
Hyönteisistä pahimmin ovat kärsineet lajit, jotka ovat riippuvaisia vähentyneistä kasvilajeista. Osalla hyönteisiä on kiinteä suhde laiduntavaan karjaan ja rantalaidunnuksen loppuminen näkyy noiden hyönteislajien vähentymisenä.
Niittyjen umpeutuminen luo toki uutta elintilaa joillekin tiheässä kasvillisuudessa eläville lajeille. Linnuista sellaisia ovat etenkin pajukoissa ja ruovikoissa elävät lajit, esimerkiksi ruoko- ryti- ja rastaskerttunen, muutamat rantakanalajit, kaulushaikara ja ruskosuohaukka. Lähes kaikki mainitut lajit ovatkin päässeet viime vuosikymmeninä yleistymään.
Luonnon monimuotoisuutta ajatellen rantaniittyjen häviäminen on kuitenkin suuri menetys.