Missäpä muualla sen lopullisen sanan vuoden kirjallisuuspalkinnoista kuulee ellei kustantajan kokkareilla jännitysnäytelmän viimeisenä iltana. Siellä pitää olla ajoissa tavatakseen sekä onnelliset palkitut että laakereitta jääneet kateelliset kilpailijat.
Myös kustantajat hykertelevät käsiään, mikäli onni on heitä suosinut, ja kriitikot purkavat sekä katkeruuttaan että kiitollisuuttaan.
Tällä kerralla valitsin palkittujen päävoittajan, Grasset'n kustantamon, koska se kahmi itselleen valtaosan vuoden voitoista. Sen pahin kilpailija Gallimard sai vain pari ulkomaisille esseisteille annettua toisarvoista tunnustusta kun taas Grasset oli saanut nimiinsä sekä Goncourtin, Pascal Guignardin, että teknisestä virtuositeetista palkitun Médicisin Anne Garrétan.
Me suomalaiset tunnemme heidät molemmat sekä käännösten että Lahden kirjailijavierailujen perusteella.
Sellaiselle, joka ihmettelee kustantajien tärkeyttä tässä yhteydessä, on kerrottava, että he ovat Pariisin kirjallisessa elämässä tärkein tekijä: parhaat heistä, näin ainakin uskotaan, julkaisevat parhaat kirjat. Usein myös heidän kirjailijansa kuuluvat suurten palkintojen jakajiin, ja tämä vaikuttaa tietenkin puolueettomiksi kehuttujen juryjen mielipiteisiin.
Avoimuus ja
uudet kokeilut
Oma iloni oli suuri kun sain onnitella Anne Garrétaa ja olin jopa myöntänyt hänelle oman lukijapalkintoni Kalevan palstoilla. Oli myös hauska nähdä, kuinka hänen ympärillään parveili nuoria amerikkalaisia intellektuelleja; ei ole niin tavallista keskustella heidän kanssaan Pariisissa ilman poliittisia ennakkoluuloja eikä liioin ole tavallista lukea ranskalaisesta romaanista niin upeita kirjallisia road-movien kuvauksia kuin tässä Annen rakkausromaanissa.
Kielessä elää uusi Amerikka, älykäs ja innostunut opiskelijaslangi. Tavoissa elää avoimuus, uudet kokeilut ja seksissä rohkeus ja rehellisyys: jos ollaan homoja ja lesboja, miksi se pitäisi salata?
Ja ihanat maisemakuvaukset, joissa ei vain vaahdota ekologiasta, vaan nautitaan vauhdista ja ajattomalta tuntuvasta tilasta - jonkinlainen humalluttava tunne aivan toisenlaisesta lännestä kuin se mihin sheriffien pelossa ja pistoolien paukkeessa olemme tottuneet.
Sanoinko rakkausromaani? Oikeastaan kaikkein intiimein rakkauskohtauksissa on tahallisesti häivytetty: tässä kuljetaan viettelemisen epävarmoilla poluilla, esileikit ulottuvat myös kieleen, eikä kaikkein vakavinta, oikeata rakkautta edes tavoiteta. Huumori on tässä, kuten Garrétalla yleensäkin, teoksen vahvimpia ansioita.
Quignardin paluu aikaan ja elämään
Jo pitkään tiedettiin, että Pascal Quignard, Kaikkien elämän aamujen, Rooman terassin, Salaisen elämän ja monen muun hienon kirjan tekijä, oli vaiennut pitkiksi ajoiksi - pelättiin hänen kärsivän ehkä lopulliseen vaikenemiseen johtavasta sairaudesta.
Näin ei onneksi käynyt: viimeisen järkytyksen, isän kuoleman jälkeen hän paljasti lukijoilleen kirjoittaneensa kuolemaantuomitun kiihkolla jok'ikinen päivä ja tulos on nyt näkyvillä: Goncourtilla palkittu Harhailevat varjot (Ombres errantes, Grasset) on ensimmäinen osa Viimeistä Valtakuntaa, jolle Quignard aikoo omistaa vastedes elämänsä.
Se ei ole romaani, vaan moniosainen sarja aforismeja, mietteitä, taruja ja tarinoita historiasta - vähän kuin shamaanin kerrontaa, joka perustuu myyttien lisäksi historiallisiin tapahtumiin. Paljon latinaa ja oppineisuutta, paljon tekstejä, joita maallikon on luettava sanakirjoihin yhtä mittaa tukeutuen - ei ihme, että monet Pariisissa pitävät kirjaa täysin sopimattomana Goncourtin juhlapöytään.
Tekijä ei ole enää nuori ja "lupaava" alkuperäisten sääntöjen mukaan eikä kirja ole edes romaani. Monelle lukijalle se on eräänlainen filosofian, taiteen ja musiikin ja elämänviisauden oppikirja, muttei mikään romaaniin verrattava seikkailu.
Suomeakaan ajatellen en näkisi sitä missään romaanisarjassa, vaan jossain tieteellisen, historiallisen ja ennen kaikkea filosofisen pohdinnan välimaastossa.
Quignardia ei kirjallisilla kokkareilla näe. Hän on luopunut muutekin kaikista julkisista velvollisuuksistaan - ilmeinen kärsimyksen mukanaan tuoma elämänmuutos, joka voi vielä synnyttää syvällisiä teoksia. Jotkut puhuvat jopa vetäytymisestä hiljaisuuteen, erakoitumisesta.
Ainakin ajan käsitys on Quignardilla muuttunut: kaikki on yhtä suurta jatkuvuutta, ennen syntymää ja kuoleman jälkeen. Tärkeintä on se mitä hän kutsuu nimellä muinoin (jadis) ja uskontoon tai mystiikkaan viittaavat monet tarut jälleensyntymästä.
Oman aikamme julmuus lienee laskettava samaan aikuisten koettelemusten sarjaan kuin tekninen edistykseksi kutsuttu meitä orjuuttava ilmiö.
Kirjoittaminen on Quignardille sosiaalisesti hyväksytyn dialogin katkaisemista. Vaikka hänen kirjansa on selvästi fragmentaarinen, pienikin osa siitä kätkee ympäristön kokonaisuuden: valtameretkin ovat vain ajan kyyneleitä. Mikään optimistinen tekijän visio ei ole, poeettinen kyllä.
Suvun
saagan tutkija
Renaudot kuuluu niihin palkintoihin joiden tehtävänä on Goncourtin erehdysten korjaaminen. Näin uskovat Gérard de Cortanzen kannattajat: hän sai palkinnon kaikesta siitä mitä Quignard ei ole. Hän on vuolas ja romanttinen, toki hänkin historian tuntija, mutta samalla 1700-1800-lukujen vaihteen romanttisten piirteiden paisuttaja. Napoleon, jonka sankaruutta on viime aikoina ylistetty tv-sarjojen yhteydessä, saa Cortanzen Assamissa (Albin Michel) totisesti kuulla kunniansa.
Italian-valloitusretket olivat myös turhan julmuuden, verenvuodatuksen ja ryöväilyn voittokulkua. Sankari, tekijän oma esi-isä, pakenee aikansa raakuutta Intiaan, Assamin seudulle. Intiasta hän tuo Eurooppaan teepensaan ja muistot ihanasta maharadjan tyttärestä, joka tavallaan syntyy uudelleen Italian Massa-nimisessä kaupungissa. Rakastavaisten retki päättyy kuolemaan upealla ilmalaivaretkellä, jonka kuvaus antaa tälle paksulle seikkailuromaanille mystistä ulottuvuutta.
Taistelu ihmissyöjätiikerin kanssa, tiikerin sielun siirtyminen osittain sankariin ja vapautuminen siitä, rakastetun metamorfoosi hullujenhuoneesta palatsiin... Cortanze on paikoin jopa mässäillyt romanttisilla ja eksoottisilla kuvilla - mutta ken seikkailuja kaipaa, hän löytää niitä kyllikseen tästä romaanista, jossa kertojan miltei freneettinen ilo, vuolaus ja innostus tempaavat mukaan vähän pyörremyrskyn tavoin; Cyclone olikin yhden hänen aikaisemman romaaninsa nimi.