Puheet Ranskan ja Saksan liitosta ovat vielä ennenaikaisia, mutta ne saattavat saada vauhtia, jos EU kehittyy niiden mielestä väärään suuntaan.
Euroopan unionin uuden perustuslaillisen sopimuksen valmistelu näyttää olevan nollasummapeliä. Sitä mukaa kun Suomessa ja monessa muussa maassa kasvaa tyytyväisyys siihen, että muutosten teko konventin ehdotuksiin näyttää olevan mahdollista, kasvaa Saksassa ja Ranskassa tyytymättömyys täsmälleen samaan asiaan.
Ne eivät tahtoisi konventin lopputulosta muutettavan, sillä se myötäilee pitkälti näiden kahden maan näkemystä siitä, millainen tulevaisuuden Euroopan tulisi olla. Ennen muuta sen tulisi antaa mahdollisuus paljon entistä pidemmälle menevään yhteistyöhön niiden maiden välillä, jotka ovat siihen valmiita, ja tämä yhteistyö rakentuisi Ranskan ja Saksan akselin varaan.
Euroopan unioni on kuitenkin pian 25 maan kokonaisuus, ja muillakin on sanansa sanottavana sen kehitykseen. Hallitusten välisessä konferenssissa hiotaan parhaillaan Italian johdolla kompromisseja, ja nuo kompromissit näyttävät vievän lopputulosta yhä kauemmas saksalais-ranskalaisesta ideaalista.
Tällöin jää jäljelle mahdollisuus mennä kahden kesken yhä pidemmälle, kenties kohti jopa jonkinasteista valtioliittoa. Tällaisia ajatuksia esiteltiin ranskalaisesta näkökulmasta torstaina Le Monde -lehdessä, jossa asiasta lausuivat käsityksiään niin pääministeri Jean-Pierre Raffarin kuin ulkoministeri Dominique de Villepin.
Kuluneeseen viikkoon osui ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivä, jota Ranskassa yhä vietetään kansallisin menoin. Saksa ja Ranska olivat sodassa vastakkain, ja näiden ja muiden maiden nuorukaisia kaatui sadoin tuhansin Ranskan ja Belgian mutaisissa juoksuhaudoissa. Runsaat 20 vuotta myöhemmin Hitlerin armeija jyräsi Ranskan.
Historia on näyttänyt Saksalle ja Ranskalle riittämiin, mitä on olla vihollisena keskenään, mutta nyt maat ovat matkalla toiseen ääripäähän. Jos Le Monden esittelemät ajatukset alkavat toteutua, piirretään Euroopan poliittista karttaa jälleen uusiksi tavalla, jota ei ole ennen nähty.
Maat ovat jo nyt lyhyessä ajassa lähestyneet paljon toisiaan, sekä käytännön teoin että symbolisin askelin. Niistä ehkä näkyvin oli se, että Ranskan presidentti edusti EU:n huippukokouksessa päivän ajan myös Saksaa. Toiminta Yhdysvaltain Irak-politiikkaa vastaan oli myös merkki yhteisestä sävelestä. Nyt puheena ovat olleet yhteinen armeija, yhteinen ulkopolitiikka ja yhteinen paikka YK:n turvallisuusneuvostossa.
Näin pitkällä ei vielä olla, eikä sinne kenties koskaan mennäkään. Tarkoituksena on tällä hetkellä vaikuttaa EU:n tekeillä olevaan perustuslakiin. Kyseessä on ennen muuta taktikointi, jolla Ranska ja Saksa pyrkivät nostamaan omaa painoarvoaan ja ajamaan näkemyksiään läpi.
Mutta kyseessä saattaa olla myös vaihtoehtosuunnitelman esittely tarkoituksella. Syntymässä oleva uusi EU ei kenties vastaa Ranskan ja Saksan toiveita, vaan se saattaa pysyä niistä liian löyhänä ja tehottomana - mutta mikään ei voi estää maita tekemästä kahden kesken, mitä ne haluavat.
Näiden maiden liitto synnyttäisi todellisen suurvallan ja vastavoiman Yhdysvalloille. Nykyisessä ilmapiirissä juuri se saattaa olla vahva motiivi, eikä siihen tarvita muodollista valtioliittoa; maiden politiikan vahva keskinäinen koordinointi riittää. Ongelmia on demokraattisesta kontrollista ja Ranskan ydinaseiden valvonnasta lähtien, mutta ratkaisevinta on tahtotilan riittävyys. Meneillään on prosessi, jonka lopputuloksesta ei ole tietoa mutta jota ei voi ohittaa olankohautuksella.