Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Tätä kuluneelta kuulostavaa totuutta pääsin todistamaan viime viikonloppuna Rennesin elokuvafestivaaleilla Ranskan Bretagnessa, missä Aki Kaurismäen saama vastaanotto oli taas näkemisen arvoinen. Kotimaassa on vaikea kuvitella sitä palvontaa, mitä "Korismaki" (ranskalainen tapa lausua nimi) saa täällä osakseen. Suomalaisena sitä ei voi kuin katsoa ylpeänä ja kiitollisena.
Ranskahan on elokuvahullujen luvattu maa, missä tuotetaan enemmän elokuvia kuin missään muussa Euroopan maassa, missä katsotaan enemmän omia, ts. ei-amerikkalaisia, elokuvia kuin muualla, missä elokuvaa pidetään hyvin tärkeänä taiteenlajina ja kulttuurin levittäjänä ja missä on paljon tälle taiteenlajille vihkiytyneitä katsojia.
Tällaisessa maassa Aki Kaurismäki on siis ihailtu mestari. Jo 15 vuotta sitten Ranskan arvostetuin elokuvalehti Les Cahiers du Cinéma valitsi hänet maailman 20 suurimman tulevaisuuden nimen joukkoon. Cannesin grand prix kaksi vuotta sitten osoitti, ettei se ollut erehtynyt.
Täällä elokuva-arvostelijat ihastelivat paitsi Mies vailla menneisyyttä -elokuvan syvää humanismia myös Kaurismäen suurta taiteenlajin tuntemusta, sillä teos on täynnä kohtauksia elokuvahistorian mestariteoksista. Seikka, jota yksikään elokuva-arvostelija Suomessa ei ollut huomannut.
Mutta eniten sykähdyttää Kaurismäen ranskalaiskatsojiltaan saama vastaanotto. Hänen vanavedessään muutkin suomalaiset elokuvat saivat runsaasti katsojia. Mutta Mies vailla menneisyyttä -elokuvan näytökseen kiemurteli sadan metrin jono.
Kaurismäen yleisötilaisuus oli kohokohta, johon ei mikään sali riittänyt. Runsaasti onnettomia rennesiläisiä olikin kolkuttamassa ovien ulkopuolelle, kun juhlakalu saapui. Sitä seurasi näytös kuin Kaurismäen elokuvasta: Maestro itse kieltäytyi menemästä sisälle ennen kuin kaikki halukkaat pääsisivät sinne. Siinä sai festivaalien johtaja hymyillä, rukoilla ja maanitella; mikään ei auttanut. Kaurismäki tuli sisälle vasta kun viimeinenkin halukas pääsi sisään. Se oli kuin déjà vu -ilmiö Cannesista, missä juhlittu ohjaaja kieltäytyi istumasta samaan pöytään kuin Suomen kulttuuriministeri Suvi Linden, ydinvoimalaitoksen hyväksyneen hallituksen jäsen, ja uhkasi lähteä koko juhlasta, jos tämä vain pitäisi aikomansa puheen. Yhdelläkään ranskalaisella ei olisi tullut mieleenkään vastustaa ohjaajan tahtoa.
Myös Rennesissä yleisö palkitsi hänet ruhtinaallisesti - aivan kuin Cannesissa, missä "standing ovation" kesti kauemmin kuin kenellekään muulle ohjaajalle, missä La Croisetten kahvilan tarjoilija oli pannut päälleen suomalaisen paidan ja missä itse Geraldine Chaplin lähetti hänelle lentosuukkoja. Rennesiläisyleisö puolestaan osasi Kaurismäen elokuvat ulkoa, pommitti häntä kysymyksillä, kuunteli vastauksia hiirenhiljaa, nauroi niille makeasti ja osoitti suosiotaan.
Persoonana Kaurismäki on ranskalaisille dekadentti älykkö, jonka elämäntapa myös kiehtoo heitä. Edesmennyt säveltäjä-laulaja Serge Gainsbourg, jolla oli aina viskilasi kädessä ja joka poltti ketjussa, sai samanlaisen armon heidän silmissään siksi, että hänenkin vastauksensa olivat aina mielenkiintoisia, yllättäviä ja älykkäitä. Kaurismäki myös kunnioittaa yleisöään - päinvastoin kuin Arto Paasilinna, jolta sujuu ranskalaisten arvostelu kirjakauppakierroksillaan.
Ja Cannesin filmifestivaalien historiaanhan Kaurismäki jää ainaiseksi ohjaajana, joka teki entréen rokkaamalla punaista mattoa pitkin. Ei mikään mitätön pr-temppu mieheltä, joka sanoo olevansa vain Suomi-poika korpikuusen alta.