Euroopan unionissa jäsenvaltioilla ei tunnu olevan hyvinä aikoina kimmoketta viedä yhdentymistä eteenpäin. Vasta, kun jäsenvaltioilla on vaikeaa, huomataan, että osa vaikeuksista olisi helpommin voitettavissa yhdessä.
Globaali finanssikriisi ei tee tässä suhteessa poikkeusta. Kriisistä on nyt jo poikinut niin myönteisiä kuin kielteisiäkin uudistuksia. Toisaalta markkinoilla ei vielä olla palattu normaaliin päiväjärjestykseen, joten mahdollisuuksien ikkuna lisäuudistuksille on edelleen auki. Mitä siis on tehty ja mitä ollaan tekemässä?
Ensinnäkin rahoitusmarkkinoiden ylikansallinen valvonta on ensimmäistä kertaa saanut tuulta siipiensä alle. Kun Euroopan talous- ja rahaliiton perussopimuksia 1990-luvulla muovattiin, valvontakysymykset jäivät liian vähäiselle huomiolle.
Euroopan keskuspankin jäsen Gertrude Tumpel-Gugerell sanoikin syyskuussa Nizzassa Ranskan meneillään olevan puheenjohtajakauden merkittävimmässä finanssisektorin seminaarissa, että
EMU:n kolmanteen vaiheeseen siirtyminen ilman suunnitelmaa rahoitusmarkkinoiden valvonta-arkkitehtuurista oli yksi talousintegraation suurimpia virheitä.
Kymmenen vuoden aikana rahoitusvalvontaa on viety eteenpäin pienillä, käytännönläheisillä järjestelyillä. Kuitenkin suuri kysymys siitä, miten monikansallisia pankkeja, vakuutusyhtiöitä ja finanssitavarataloja valvotaan ja kuka kantaa vastuun, jos valvontariskit konkretisoituvat, on ratkaisematta. Tähän mennessä päätökset vaikeuksiin joutuneista monikansallisista rahoituslaitoksista on tehty tapauskohtaisesti, ad hoc -pohjalta.
Pakkotila ei aina tuota kestäviä ratkaisuja, mutta nyt näyttää että ilman välitöntä pakkoa kiistat siitä, minkä maan veronmaksajat viime kädessä pelastavat syöksykierteeseen joutuneen luottolaitoksen, olisivat jatkuneet paljon pidempään.
Onneksi myös suunnitelmallisempia valvontayhteistyön pysyviä muotoja ollaan parhaillaan pohtimassa. EU:n valtiovarainministereiden neuvosto Ecofin hyväksyi jo syksyllä 2007 niin sanotun tiekartan, jolla kansallisten rahoitusmarkkinavalvojien yhteistyötä tiivistetään.
Myös europarlamentissa hyväksyimme viime kuussa oman mietintömme aiheesta. Mietinnössämme tuemme Ecofinin suunnitelmia, mutta pidämme niitä osittain myös liian kunnianhimottomina.
Toinen finanssikriisin tuoma uudistus on Ranskan pitkän tähtäimen tavoite kasvattaa euroryhmän roolia unionin sisällä. Ranska on talous- ja rahaliiton alkuhetkistä saakka valittanut, että keskitetyn rahapolitiikan ohella tarvitaan entistä keskitetympää talouspolitiikkaa. Muut euroalueen jäsenvaltiot eivät kuitenkaan ole sanottavasti innostuneet euroryhmän roolin virallistamisesta.
Mutta Ranskan presidentti on taitava pelimies, joka havaitsi finanssikriisin tarjoaman mahdollisuuden. Ensin hän kutsui koolle suurten jäsenvaltioiden pääministerit tietäen tämän ärsyttävän pienempien hallitusten päämiehiä. Kun nämä sitten protestoivat, hän "korjasi tilanteen" Ranskalle sopivalla tavalla eli kutsumalla koolle Euroopan unionin historian ensimmäisen euromaiden huippukokouksen.
Strategisesti viisaan ratkaisun Sarkozy teki myös siinä, että kutsui mukaan euroalueen ulkopuolisen Iso-Britannian perustellen maan läsnäoloa saarivaltion keskeisellä roolilla Euroopan rahoitusmarkkinoilla. Euroalueen huippukokous järjestettiin asiantuntijalähteiden mukaan hetkellä, jolloin systeemin täydellinen luhistuminen oli vaarallisen lähellä. Vaikkei kokouksen päätöksissä ollut juurikaan villoja, pienet villan haituvatkin olivat eduksi, kun takki muutoin oli totaalisen tyhjä.
Eipä siis aikaakaan, kun unionissa ryhdyttiin keskustelemaan säännöllisistä euroryhmän pääministeritapaamisista ja kuinka presidentti Sarkozy voisi toimia kokousten koollekutsujana myös kahden seuraavan puheenjohtajakauden ajan, sillä vetovastuussa olevat Tsekki ja Ruotsi eivät euroalueeseen kuulu. Näin Sarkozy ja ranskalaiset käyttivät kriisiä härskisti hyväkseen luodakseen uuden, omia tarkoitusperiään vastaavan instituution, eurohuippukokouksen.
Kolmas rahoitusmarkkinakriisin avaama kehityspolku liittyy globaaliin rahoitusarkkitehtuuriin. Maailmanpankin ja kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ongelmat ja mandaattien heikkous on tunnustettu jo pitkään. IMF:n alkuperäinen tavoite oli loiventaa kansainvälisen finanssijärjestelmän markkinahäiriöitä ja tukea tilapäisiin rahoitusvaikeuksiin joutuneita jäsenvaltioita. Kun koko kehittynyt maailma ajautuu yhtä aikaa tällaisiin tilapäisiin rahoitusvaikeuksiin, IMF:n mahdollisuuksien rajat tulevat äkkiä vastaan.
Ranska puuhaa päällepäsmärinä myös tässä keskustelussa globaalista rahoitusmarkkinakehityksestä. Viime perjantain huippukokoukseen Ranska oli valmistellut pohjapaperin, jolla oli tarkoitus määrittää unionin yhteiset kannat ennen ensi viikonvaihteen Washingtonin G20-tapaamista. Sarkozyn suunnitelma ei kuitenkaan edennyt niin helposti kun hän oli toivonut.
Ehkäpä suivaantuneina puheenjohtajan aikaisemmasta sooloilusta, muut jäsenvaltiot eivät olleet valmiita panemaan puumerkkiään Ranskan valmisteluasiakirjaan. Niinpä Washingtoniin lähdetään linjat hajanaisina. Tarve globaalin arkkitehtuurin parantamiselle on kuitenkin niin suuri, että todennäköisesti kriisin edelleen jatkuessa tämäkin asia kuitenkin liikkuu eteenpäin.
Kirjoittaja on oululainen europarlamentaarikko (kok.).